10 000 Jeesusta

Television dokumentti viisi tuhatta vuotta vanhasta Alppien jäämiehestä, jota sanotaan löytöpaikan mukaan Öziksi, oli tavanomainen – jokaiselle jotain eli ei kenellekään oikein mitään. Dokumentissa selostettiin pronssikauden tai sitä edeltäneellä ns. kuparikaudella mahdollisesti käytyä suurempaa taistelua tai vaihtoehtoisesti merkittävän päällikön uhrikuolemaa. Özin tavaroissa oli kuparikirves, joka oli tuon ajan Euroopassa tavaton aarre. On silti epäselvää, missä olosuhteissa Öz sai piikiviteräisen nuolen sydämeensä. Poliisi tutkii asiaa.

Kun Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi, merkitys ja tarkoitusperät ovat tunnetusti jääneet hiukan hämäriksi kirjallisista, jopa hiukan alle sata vuotta kuvailluista tapahtumista laaditujen dokumenttien jälkeenkin, esitän hypoteesin.

Entä jos ennen tätä Galilean miestä oli ollut olemassa ei vain kymmentä – kirjallisuudesta jo tunnettua tai uskottavasti pääteltyä – henkensä uhrannutta Jumalan poikaa, vaan kymmenen tuhatta?

Toisin sanoen oliko Öz Jeesus, yksi monista? Hänellä oli muuten myös kädessä haava, latteamielisen tutkijan mukaan tyypillinen torjuntavamma. Hän menetti henkensä vuorilla niin korkealla, että on paikallaan kysyä, mitä hän siellä ylimalkaan teki. Luulisi että vuoret ylitettiin sekä sotaisissa että rauhanomaisissa tarkoituksissa käyttäen solia.

Vielä nykyisinkin vuorta, vuoren huippua, pidetään paikkana lähestyä jumalaa. Samoin teki Galilean mies useaan kertaan.

Tämän hetken raskaan ja kevyen kirjoittelun ja vakavan ja köykäisen mediatarjonnan suurin yhteinen tekijä on oman, henkilökohtaisen kuoleman pelko.

Oman kuoleman pelko ei ole historialllinen vakio. Suhtautuminen on vaihdellut suuresti, ja asiasta on koko joukko hyviä tutkimuksia. Mielestäni on hiukan huvittavaa, että vanheneva Sigmund Freud ja joukko muita asiantuntijoita piti itsesäilytysviettiä eli pyrkimystä pysyä hengissä ihmisten ja monien eläinten syvimpänä tarpeena.

Huvittuneisuus johtuu itsemurhapommittajista ja kahdesta maailmansodasta, joissa käveli kuolemaan melkein vapaaehtoisesti useita kymmeniä miljoonia sotilaita. Heidän aatteensa ja perustelunsa olivat vielä läpinäkyvämpiä kuin heidän lippunsa.

Ainoa tehokas keino voittaa kuolema on mainittu korostetusti Uudessa testamentissa, esim. 1. Kor. 15:54 (”Kuolema on syöty ja voitto saatu...”). Se on uhrikuolema. Ortodoksisen pääsiäisliturgian mukaan Kristus voitti kuoleman kuolemalla.

Tähän on turha sekoittaa ajatusta ylösnousemuksesta, saati itsesmurhataipumuksista. Se ajatus, että jokin ihmisessä hujahtaisi kuolinhetkellä taivaaseen tiirailemaan pilven päältä, ei ole raamatullinen. Myös Galillean mies sanoi palaavansa, kun aika on täysi – ei siis huomenna eikä ensi viikolla, vaikka tuota ajan täyttymystä odotettiin aluksi hyvin kiihkeästi.

Ihmisuhrilla lepytetään jumalia, jotka ovat tunnetusti verenhimoisia. Samalta kupariakudelta, suurkivien eli megaliittien eli menhiirien ajalta on muitakin ruumislöytöjä, esimerkiksi Holsteinin suoruumiit, joissa hyvin säiliynyt vainaja on ilmeiltään merkillisen tyyni, suorastaan ylevä.

Tähän ajatuskuvioon voi yhdistää myyttisiä kertomuksia. Tarinoita kuolemaan menevistä jumalista tai puolijumalista on erittäin paljon. Tietoisesti kuoleman valinneista päälliköistä kerrotaan vähemmän, mutta kerrotaan kuitenkin. Tuntuu helpolta ymmärtää, että ainakaan alaisten ei ollut terveellistä pyöritellä tällaisia ajatuksia puheissaan.

Tämä johtaa puolestaan ajatukseen, että sota ja uskonto on sama asia. Jos se tuntuu kovin oudolta, sopii lukea Vanhaa testamenttia, joka on täynnä kuvauksia onnistuneista ja huono-onnisista sotatoimista. Roomalaisilla oli tapana julistaa keisareitaan jumaliksi (deus, divus) heidän kuoltuaan. Puhtaasti poliittisiin tarkoituksiin tätä oikeudellista temppua käytti ensimmäisenä Konstantinus, jota sanotaan suureksi, vuonna 312 jKrs.