Tippaustoimisto

Tippaustoiminta alkoi syyskuussa 1940 ja muuttui pian ”veikkaukseksi”. Talvisin veikattiin Englannin liigaa ja kesäisin Suomen sarjaa. Raha-arvat olivat vakiintuneet jo kauan sitten. Niitä annettiin joululahjoiksi ja ne muistuttivat seteleitä. Toiminnasta vastasi Helsingin Osakepankin omistama Finanssilaitos 1921 – 1977 ja sen jäkeen Veikkaus Oy. Sitten aika ajoi ohi. Lotto oli alkanut 1971. Kun kansa ei usko pseudosatunnaislukugeneraattoreihin, kehitettiin ulkomaisten mallien mukaan rumpu, jossa pyöritetään pingispalloja.

Englannin liiga on Veikkauksen verkkosivuilla hiukan arvoituksellinen tieto. Vihollisvaltion liigaa ei näet pelattu lainkaan 1939-1946. Sitten 1946-1947 aloitettiin, ja ensimmäisen divisioonan mestariksi nousi Liverpool.

Tiettävästi menestys oli hyvä alusta alkaen. Minulla on paljon muistikuvia varhaisvaiheista, koska kirjakaupan tiskille ilmestyi jossain vaiheessa tieteen viimeinen sana, kassakonetta muistuttava laite, joka päästi komean rämäyksen leimattaessa. Pelaaja sai kolmiosaisen kupongin kannan, ja oikea veikkausrivi tuli kaiketi yleisohjelmasta kello seitsemän uutisten aikaan.

Johtuiko Englannin liigan valitseminen arvauspelin kohteeksi siitä, että jalkapallo oli niin toisarvoinen urheilulaji? Suomessa futista pelattiin lähes yksinomaan kaupungeissa, ja se näytti liittyvän rautatieverkkoon ja tehtaisiin. Maaseudun joukkue-urheilu oli pesäpallo, ja ainakin Pohjanmaalla sen yhteys suojeluskuntiin ja yleiseen isänmaallisuuteen oli selvä.

Siinä vaiheessa kun pesäpallo muuttui rituaalista urheiluksi, olin menettänyt mielenkiintoni, ja jalkapallo on minulle pysyvästi aivan vieras alue. Kerran ajattelin käydä Lontoossa katsomassa liigaottelua, mutta kuultuani järjestelyistä ja akuutista hengenvaarasta, joka väijyi katsomossa, tulin siihen tulokseen, että samapa tuo, voittaako Arsenal vai Manchesteer U.

Se oli erehdys. Englannin tuomarit ja juristiprofessorit kannattavat Arsenalia, ja Arsenalin oheistuoteoikeusjuttu on niin tärkeä, että Gunnersien logo on sir Robin Jacobin immateriaalioikeuden oppikirjan kansikuvana.

Jouduin taannoin pitkiin mietteisiin, kun immateriaalioikeuden Hall of Fameen (jota katso) alusta alkaen kuulunut Robin, siis Most honourable Lord of Appeals, oli yllättänyt taas.

Hänet nimitettiin pari viikkoa sitten Lontoon yliopiston IPR:n (immateriaalioikeus) osaamiskeskuksen johtajaksi tehtävään, johon ystävämme Hugh Laddie oli ryhtymässä, kun yllättäen kuoli.

Aalto-yliopistoa ajatellen ja perehtyneenä muun ohella tekijän- ja patenttioikeuden opetukseen Suomessa tieto ei jätä minua kylmäksi. Sangen yleisesti Euroopan, monien koko maailman etevimpänä pitämä tuomari ryhtyy vetämään runsaskätisesti rahoitettua tutkimuslaitosta (center of excellence), johon luultavasti karhataan Cambridgen ja Oxfordin parhaat nuoret tohtorit.

Jo jonkin aikaa todella tärkeät lääkepatenttiasiat ja vastaavat jutut on pyritty ajamaan Lontoossa, ei Yhdysvalloissa. Robin taisi kerran sanoa, että patenttiasioihin todella perehtyneet tuomarit mahtuisivat sullomatta yhteen minibussiin.

Tämä on tarkoitettu kesäterveisiksi Aalto-yliopiston hallitukselle ja toivon, ettei asia mene suomalaisten tuomareidenkaan silmien ohi.

Lääkepatenteista en ole viitsinyt kirjoittaa, koska niitä tuskin voi käsitellä lyhyesti. Sen sijaan olen viime päivinä selostanut eräitä ajatuksia mobiililaitteista kuten älypuhelimista.

Uutisissa ihmetellään, miksei Nokia pärjää Applelle eikä Samsungille ja tähdennetään ohjelmistojen merkitystä. Kuka mahtaa hallita patentteja ja tekijänoikeuksia? Muistan ainakin kolme Teknillisen korkeakoulun tietotekniikkapuolen professoria, joiden mielestä näiden asioiden opettaminen puheena olevassa laitoksessa vaikuttaa tarpeettomalta.

Joko he olisivat muutamassa kantaansa? Ja mitähän tässä on tapahtumassa, tai mitä saisi tapahtumaan?