Tie Ikeaan

Kuvasta käy ilmi, että otsikossa voi olla lyöntivirhe. Olin jo aloittanut sangen mielenkiintoisen kirjan Ikean erinäisistä tihutöistä ja sen omistajan Ivar Kampradin luonnevioista. Aivan yllättäen silmääni sattui Veikko Litzenin ”Tie Nikeaan”.

Aion kirjoittaa molemmista, Litzenin kirjasta enemmän. Oikeastaan aloitin jo, pohtiessani keskustelemista idiootien kanssa. Yhtymäkohta on tämä: ”Tie Nikeaan” on paljon muun ohella kirja, joka jokaisen ateistin tulisi tuntea. Se on aivan täynnä asiaa, joka vaikuttaa kenen tahansa käsityksiin kristinuskosta ja sen kehityksestä. Nimi viittaa keisari Konstantinokseen, jota jostain syystä sanotaan Pyhäksi, ja Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 312.

Kysymyksessä on oikeastaan kertomus tunnetun historian merkillisimmästä organisaatiosta, joka on katolinen kirkko. Kiinalaiset viittaavat mielellään keisareihinsa, mutta Kiinan hallitsijaketjussa oli useita täydellisiä katkoksia. Katolinen kirkko selvitti jopa dynastisen ongelman, sen joka yleensä kaataa kuningaskunnat ja dikatuurit – eräässä kirkolliskokouksessa keksittiin vaatia papeilta siveyttä eli selibaattia. Kirkkoa ei tietenkään kiinnostanut pätkääkän, mitä papisto puuhasi taloudenhoitajattarien ja vastaavien kanssa. Sitä enemmän sitä kiinnosti hoitaa asia siten, että papilla – edes paavilla – ei voinut olla laillista perillistä, bastardeja vain. Jolloin nopeasti valtavan suureksi paisunut rahoitus- , vaihto- ja käyttöomaisuus säilyi kirkon hallussa ja kuppikuntien ulottumattomissa.

Tunnen siis Veikon, olen hänen oppilaansa ja kun väittelin, hän oli toinen opponentti. Toinen oli juristi, Aarnio.

Kirjan aiheista luulen keskustelleeni hänen kanssaan ensimmäisen kerran Turun Uittamolla 1970-luvun lopussa. Hän oli Suomen ensimmäinen ja ainoa kulttuurihistorian professori, väitellyt Ruusujen sodasta. Myöhemmin hän oli Villa Lantessa johtajana ja sitten Kansallisarkiston nokkamiehenä.

Kirja aiheutti joukon kysymyksiä: miten tämä kirja, jonka monikaan ei uskonut koskaan valmistuvan, on nyt tässä, valmiina ja viimeiteltynä? Kuinka ankarastai rouva Aulikki on pakottanut? Kai tämä käännetään englanniksi ja ilmestyy koko maailman riemuksi?

Viimeksi sanottu ei ole vitsi. Kirja on paras tutkimus Roomasta ja kristinuskosta, mitä minä olen nähnyt, enkä ole edes kuullut etevämmästä.

Teos on kriittinen. Sekä Rooman historian että kristinuskon omat kertomukset alistetaan ankaralle lähdekritiikille, ja kirjoittaja esittää jatkuvasti pelottomasti huomautuksia siitä, miten tämä tai tuo kristinuskon termi, merkki tai perinne tunnetaan jo ajalta ennen kristinuskoa, tai miksi ja millä tavoin suuret klassikot, kuten Plinius, ovat harrastaneet poliittista tarkoituksenmukaisuutta kuvatessaan isänmaansa vaiheita.

Henkistynyt lukija ottakoon kuitenkin huomioon, että tämä kirja ei ole kevyttä kesälukemista, vaan uskomattomasta sujuvuudestaan huolimatta vaativaa asiaa. Jotta siitä saisi irti pintaa enemmän, täytyisi oikeastaan olla tuollaiset historian lehtorin tiedot kreikkalais-roomalais-kristillis-juutalaisesta antiikista ja tietysti sujuva latinan ja riittävä kreikan taito. Koska hallitsijalla (kyrios) on vallantäyteys (pleroma), ”kuningas” on riittämätön käännös.

Hyvä paimen esitetään myös kuvana – Merkurius kantamassa karitsaksi kuvattua sielua tuonpuoleiseen.

Kyrie eleison!

Kristittyjen vainot on eräin poikkeuksin perätön tarina. Jos rooman keisarit olisivat ottaneet vainotakseen toisuskoisia, siinä olisi riittänyt työtä, koska tuohon aikaan muutkin mysteeriuskot, kuten mazdaismi ja Kybelen kultti sekä ajoittain kielletyt versiot Bacchuksen menoista olivat hyvin suosittuja.

Juutalaisten vainoaminen ja temppelin hävitys liittyi keskeisesti kapinaliikkeisiin, joista tulee murheellisesti mieleen, ettei Lähi-Idän auringon alla ehkä ole kovin paljon uutta – varsinkaan ellei uskonnollisia ja poliittisia opinkappaleita ota kirjaimellisesti todesta.