Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
22. heinäkuuta 2010
Perinteen keksiminen
Jatkan profesori Veikko Litzenin kirjasta. – Hän kertoo kysyneensä silloisen valtionarkiston johtajana silloin sosialististen Itä-Euroopan maiden edustajilta, miten näiltä onnistui meitä askarruttava kirjailijoiden ja taiteiljoiden jälkeensä jättämän aineksen seulominen.
Meillähän on suuria kirjaiijoita, joiden jäljiltä on tallella käytetyt raitsikkaliputkin, ja eräitä, joiden oikea nimi tai syntymäaika ovat epäselviä.
Kollegat olivat vastanneet säilyttävänsä vain sen aineiston, joka selvittää sosialismin rakentamista. Ja puhe oli siis kirjailijoista ja taiteilijoista.
Asiaa hyökkäävästi ilmaisematta Litzen antaa ymmärtää, että Rooman historia – hiukan liioitellen sellaisena kuin se on luettavissa tällä hetkellä vaikkapa Wikipediasta – ja kristillisen kirkon historia on laadittut tuolla samalla periaatteella.
Ne dokumentit, jotka ennakoivait poliittisia ratkaisuja, ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet. Lukuisat totena pidetyt tapahtumat ovat aivan epäselviä. Yrittäkääpä ottaa selvää eilen ohimennen mainitusta kristittyjen vainoista. Plinius ja Eusenbius puhuvat omassa asiassaan; uskottavaa tietoa meillä ei ole edes siitä, oliko kysymyksessä kansanmurha, etninen puhdistus, joukkotuhonta vai keisarikunnassa suhteellisen tavalliset toimet. Emme ole varmoja, oliko ”marttyyrikuoleman saaneita” hyvin paljon vai mitättömän vähän.
Sen tiedämme, että kristittyjen päästyä mukaan poliittisen vallan käyttämiseen, kirkon sisäiset vainot nousivat nopeasti mittakaavaan, jota ei ollut ennen edes kuviteltu. Ja he murhasivat, tappoivat ja vainosivat, vahtivat, ja sitä kesti vuosisatoja...
Mieleeni juolahtaneen sitaatin jatko on syvällistä idiotismia:”...mutta historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, ja tyranni saa aina palkkansa.” Taaksepäin tuupiminen ei ole vaikeaakaan, ja palkka suoritetaan nykyisin Svetsin pankkeihin.
Sen sijaan tiedämme, että Rooman kaupungit oli organisoitu hiukan samalla tavalla kuin Neuvostoliitto ja DDR. Kullakin asuinkorttelilla, jopa vuokrakasarmilla, oli omat päällikkönsä (magister, minister eli suurempi ja pienempi), joiden velvollisuuksiin kuului muun muassa paikallisjumalan (genius) ”palvelu”.
Rooman tavallisin ”uskonto” (religio) ei pahemmin muistuttanut mitään sellaista, minkä sana ”uskonto” tuo meidän mieleemme. Siinä ei ollut puhe totena pitämisestä, vaan velvollisuuksista, riippuvuussuhteesta. Sekä omat esi-isät että kuolleet poliitikot ja keisarit saattoivat vaikuttaa elävien keskuudessa. Vallitsi riippuvuussuhde, jonka järkyttämisessä ei ollut mieltä.
Jotkut juutalaiset ja kristilliset sekä monet mysteeriuskontojen edustajat kehittivät Taleban-tyyppisen fundamentalismin, jota poliittinen taho piti aiheellisesti yhteiskuntarauhaa järkyttävänä.
Keisari Konstaniksun kääntymys, väitetty voittamattoman auringon (Sol Invictus) tulkitseminen Kristuksen merkiksi, ja sitten Nikea 325, liittyivät sodankäyntiin, taisteluun keisariudesta ja uusien keisareiden valitsemistavasta.
Asian pohjalla näyttää olevan – kunnallisverotus. Rooma ei tekniesti edes voinut olla 1900-luvun totalitaarisiin valtioihin rinnastettava kaikesta huolehtija. Muutamaa mielipuolta (Caligula, Elagablus) lukuun ottamatta keisari ja senaattori olivat hyvin kiinnostuneita kassavirrasta eli rahantulostaa, koska vain raha oli silloinkin keino taistella sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan.
Kristilliset yhteenliittymät, jotka aloittivat toimintansa eräänlaisina hautausapuyhdistyksinä, käsitettiin tuonnoin taannoin talousrikollisuudeksi. Periaatteessakin epäilyttävien oikeushenkilöiden luominen ja laajentaminen uhkasi keisarille kuuluvia verotuloja.
Roomalainen perinne on otettu kahden vuosituhannen ajan yhä uudelleen käyttöön, esimerkiksi rikos- ja siviiolioikeudessa. Ja vero-oikeudessa. Jopa kirkon vaihto-omaisuus – synninpäästö ja siihen liittyvä helpotus kiirastulesta – perusteltiin perinteellä.
Tulin muutama päivä sitten luvanneenksi uusivani blogillani sarjan Venäjän Taika ja Euroopan arvot ja siinä sivuan tätä Rooman talouskysymystä.
VastaaPoistaMinun nähdäkseni Rooman tuhoon vaikuttu hallinnon ja talouden tehottomuus, jota vielä elvytettiin väärin.
Ensimmäinen kysymys oli logistinen. Valtakunta oli sen aikaisella tekniikalla ja Rooman hallintokulttuurin puitteissa liian laaja tehokkaaseen hallintoon ja paikalliselle taholle ei haluttu antaa liikaa valtaa kapinan pelossa.
Rooman suuruus synnytettiin sotataloudella, mutta kun laajeneminen loppui, talous ei sopeutunut siihen, puhumattakaan taantuvaan imperiumiin.
Siirtyminen valtiokapitalismiin vielä heikensi tilannetta ja johti kierteeseen. Kun talousjärjestelmä petti ja siirryttiin paikallistalouteen, oli feodalismi jo ovella.
Nyt Yhdysvaltain taloudessa näkyy samoja piirteitä kuin Eoomassa. Sotakassa ja tiedustelu, ja siinä roikkuvat loiset, syövät valtion tuloja ja tämä raha jää puuttumaan sitten tuottavista investoinneista.
Tämä tulee johtamaa epäjatkuvuustilaan, jota en todellakaan haluaisi kokea.
hmmm. tämä taitaa mennä minun blogilli Venäjän Taikaan lisäykseksi.
Lienet, Jukkis hyvä, liskojen sukua? Viittaus kohdistuu nyt vaihtolämpöisyyteen. Helteet, lämmin ilmapiiri, yhdistyneenä homeboy Lietzenin kirjaan (se on ilmeinen täytyy) ovat nostaneet riehakkuutta, mikä on ilon aihe.
VastaaPoistaTämä nyt on hieman kevyt kommentti ihan vakavaan aiheeseen, mutta melko suurella todennäköisyydellä noita dokumentteja oli yleensäkin vähemmän tuolloin, kuin DDR:n aikana.
VastaaPoistaTietyssä mielessä perinteen kautta voisi todistella sitä, että vain tärkeimmät ovat säilyneet, kun vähästä ei ole haaskattavaksi.
Ad IDA,
VastaaPoistaKyllä tuo varmaan on niin, että Roomassa oli asiakirjoja enemmän kuin tarpeeksi. Tosin varsinainen käsitys hallinnon tarvitsemista asiakirjoista riippuu usein tutkijan hallintokäsityksestä. Jotkut ovat sitä mieltä, että Roomaa hallittiin henkilösuhtein ja suullisella kulttuurilla. Näin asia saattoi olla varhaisella keisariajalla. Toiset ajattelevat enemmän myöhäistä keisariaikaa ja sen erittäin kirjallista juridista kulttuuria, jota todistavat egyptiläiset papyryslöydöt. Jos yksityishenkilöt hoitivat asiansa koukeroisin kirjallisin sopimuksin, on valtionhallinnonkin täytynyt olla hyvin kirjallista. Olen lukenut vakavasti otettavien tutkijoiden fantasiointia Rooman valtionarkistoista, joissa olisi ollut jokaisen legioonalaisen kantakortit vuosisatojen ajalta.
Se, mitä me tiedämme, on, että säilyneet käsikirjoitukset edustavat parasta aineistoa. Kun uusia käsikirjoituksia on silloin tällöin löytynyt, ei niissä ole ollut mitään erityisen mullistavaa. Antiikin meille säilyttäneillä kopisteilla on ollut hyvä, vaikkakin rajoittunut maku.
Muuten, valtionarkistonhoitajista. Litzen oli valtionarkistonhoitajana herrasmies, jonka valtava sivistys paistoi läpi ilman, että siitä tarvitsi tehdä numeroa. Tämä tuore kirja on loistava osoitus siitä. Hänen seuraajansa Tarkiainen jatkoi samalla herrasmies-linjalla, tosin hänen seuramiehen kykynsä ovat ylivertaiset. Tältä nykyiseltä puuttuvat kaikki edellä mainitut ominaisuudet, sillä ne on korvattu suunnattomalla narsismilla.
VastaaPoistaAdf Omnia: - tähän arvioon tarvittaisiin minua parempi asiantuntija, mutta olen tavannut opettaa, että antiikin ja keskiajan kirjoituksista eli arkistomateriaalista, joka on tallella, on invetoitu vain muutama prosentti ja litteroitu vielä vähemmän.
VastaaPoistaErastotenes Aleksandrialainen on oikeassa - Oxyrhynkhos oli merkittävä löytö, mutta jopa essealaisten kirjoitukset ("Kuolleen meren kirjakääröt") osoittautuivat merkitykeltään sangen rajalliseksi.
Vuosikymmenien kuluessa olen jonkin verran toppuutellut Uuden testamentin apokryfikirjoista innostuneita. Niitä on nyt suomennettukin aika hyvin. Tekstit ovat jännittäviä, mutta tässäkin tapauksessa synoptiset evankeliumit + Johannes ovat vanhimia ja näyttävät kertovan kaiken olennaisen.
Litzen korostaa Paavalin kirjeitä. Tähän on aihetta. Samoin on perusteltua huomauttaa, että Uuden testamentin kirjoista on käsitettävä, mille yleisölle mikin teksti on suunnattu - Aleksandrian kenties juutalaisuuteen perehtyneelle lukijakunnalle, kreikan kaupunkialtioiden rahvaalle vai italialaisille, kuten luultavasti heprealaiskirje. Sama ongelma näkyy myös varhaisissa kirkkoisissä.