Tästä on ollut puhe

Kun isoisäni kuntoutui ja alkoi ansaita timpurina, hän halusi ostaa mökin kotikunnastaan Karkusta. ”Sulle ei myydä”, oli vastaus. Karkussa oli lippalakkeja aidanseipäissä vielä vuoden, kaksi kapinan jälkeen.

Kun hän kuoli, hänellä oli yhdeksän lasta, suuri määrä lapsenlapsia ja vakiintunut asema. Kauhava kasvoi nopeasti ennen sotia. Se oli melkein teollisuuspaikkakunta, ja lisäksi Ähtärin jälkeen Pohjanmaan punaisin. Lapuan liikkeen ja muu äärioikeiston kannatus oli hyvin laajaa.

Isoisä ei osallistunut ensinkään politiikkaan ja onnistui lisäksi vaikeassa tehtävässä – kukan ei erityisemmin pannut merkille, ettei hänellä ollut halua valtuustoon.

Hänellä oli kaksi kivitaloa, joissa oli 37 huoneistoa, ja omissa kiinteistöissä yli kymmenen eri yritystä. Taloudellisen menestyksen yksi syy oli omien lasten panos; palkkaa heille ei juuri maksettu. Toinen syy oli nuukuus elämäntavoissa ja varovaisuus liiketoimissa. Kolmanneksi niin ikään vankileirilä oppinsa saanut Eemeli-veli kävi Oaklandisa ja Berkelyn seudulla tienaamassa ja toimi rahoittajana ja neuvonantajana.

Kovan miehen poikana ei ollut helppo olla. Ei tyttärenäkään. Isoisä rakensi klaanin, johon kaikkien oli velvollisuus kuulua. Kun hän kuoli, klaani sortui heti. Kirkonkylän imperiumista ei ole jäljellä paljon. Kivitalot on hävitetty. Kirkonkylä on nykyisin aika heikko liiketoimintaympäristö. Elinkeinot ovat kertyneet Seinäjoelle, jonka huomattavin laitos oli minun aikanani viinakauppa, johtajanaan jääkäri Antti Isotalo, se sama, jonka repussa pullot pani laulun mukaan ”klunk”.

Jälkeläisistä tuli enimmäkseen Suomen tasavallan hyödyllisiä kansalaisia; epäonnni ja epäonnistuminen vierailivat tavalla, jota kukaan ei vältä.

En tiedä, onko minkään ryhmän tai ammattikunnan ihannointiin aihetta. Talonpojila ja työläisillä on romantiikkansa, samoin erilaisilla aatteen miehillä ja naisilla ja esimerkiksi jääkäreillä.

Kauppiasta ei ihannoi kukaan. Kauppiaita ei yleensä edes kuvata. Kirjallisuudesta tulee mieleen vain Eeva Joenpellon Lohja-sarja, mutta siinäkin toinen kauppamies on aika saamaton ja toinen on huijari.

Ehkä on hienointa, että ihminen hoitaa tehtävänsä aiheuttamatta kovin hirvittävää vahinkoa ympäristölleen ja kuolee sitten turhia kitismättä. Ainakin näyttää olevan totta, että kuolemattomuuden toivo - joko uskonnollinen kiihko tai takertuminen ”vaskea vahvempien” muistomerkkien rakentamiseen omalle itselle johtavat melkein poikkeuksitta törkeyksiin, joita myöhempi polvi saa sitten setviä kintaat kädessä, ellei pidä parhaana unohtaa koko asiaa.

Toisen isoisäni leimaisin epäonnistujaksi, vaikka hänellä oli hyvin poikkeukselliset ja luonnetta raunioittaneet vaiheet. Hän kuolla kupsahti saunan lauteilla yli puoli vuosisataa sitten, eikä asiaan ole ihmeemmin lisäämistä.

Onneksi oma kulttuurimme ei pidä pakollisen esi-isien kunnioittamista. Emme kunnioita edes vanhempiamme emmekä kokemusta, ja se on tietenkin selvää märkäkorvaisuutta.

Länsi-Suomessa tällainen klaanin muodostaminen oli mahdollista, mutta ei ole enää. Itä-Suomessa asia ei ollut ajankohtainen, koska ihmiset asuivat käytännön syistä (etenkin työvoima) samassa kasassa, saman katon alla.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että tähtään ”yhteisöllisyyden” nousuun ja tuhoon. Tuotantovälineiden omistaminen ei ole se tärkeä asia. Niiden organisoiminen on. Ei se ratkaise ottelua, kuka omistaa jalkapalloilijan, vaan se, miten nämä pelaavat yhteen.

Ehkä kauppiaista eli yrittäjistä pitäisi sittenkin kirjoittaa. Olen kuullut monen menestyneen yrittäjän sanovan, että liikkeenjohdon tietoviisasta kirjallisuutta ei ole aihetta lukea.