Syrjäntaka II

(Isoisäni – Martti – kirjoittama)
--- Mitä teet siellä?
Lämmittelen, sillä tämä hevosen raato on vielä lämmin, Topi vastasi maatessaan kuolleen, kranaatin täysosuman tien ojaan kaataneen hevosen päällä.
Kuinkas sun kävi? Loppuiko matkasi siihen?
Enpä usko, kun tuntuu, että olen ehjä. Ei minuun osunut, mutta kun ajoin kovaa keskityksen läpi, niin ”huttunuijani” varmistimen naru irtosi ja takertui etupyörään heittäen minut nurinniskoin tänne raatojen joukkoon.
Mitenkäs ei ”huttunuija” räjähtänyt?
Ehkä ei ollut minun vuoroni jäädä tähän ojaan.
Pystytkö jatkamaan matkaa?
Koitetaan, mutta luulen, että pyörät täytyy jättää, koska ilma on täynnä rautaa. Emme voi käyttää maantietä, joten on ryömittävä tätä ojaa pitkin.
Niin toverukset jättivät pyörät ja alkoivat edetä ryömien tienojaa saksalaisten lakaistessa tietä konekiväärein tykistön avustamana. Tykistön tuli oli nähtävästi suunnattu Hämeenlinnan siltaan, joka asemalle johtavan tien kaupunkiin. Punaiset olivat jättäneet sen noin tunti sitten paeten Viipurin tietä kohti Lahtea.
Pako oli alkanut yllättäen, kun saksalaiset olivat alkaneet tykistötulituksen asemalle johtavaa siltaa kohti vajaan kilometrin etäisyydeltä.
Toverukset oli aamulla määrätty Hattelmalan harjulle vartioon, ja sieltä oli määrä hallita Helsinkistä johtavaa tietä. Miehiä oli siellä ollut ketjussa noin puolen komppanian verran, kun saksalaisten etujoukko marssi kohti Hämeenlinnaa noin komppanian vahvuisena. Kuului komennus: Tulta! Kuului yhteislaukaus ja tie oli tyhjä. Ei näkynyt elävää eikä kuollutta.
Alkoi kuulua tykkien jyskettä kaupunkin kaakkoispuolelta. Sen vaikutuksesta ketjussa olleet miehet alkoivat paeta kohti kaupunkia. Toverukset, jotka olivat olleet ketjun äärimmäisessä päässä, päättivät myös lähteä. Saavuttuaan kaupunkiin he löysivät sen tyhjänä. Ei ristinsielua näkynyt missään. Suomen kasarmin nro 11 seinustalla oli kuusi tykkiä hylättynä. Kasarmit olivat tyhjiä. Torin varrella sijainnut esikunta oli täysin hylättynä. Esikunnan eräästä huoneesta löytyi pöydältä tahkojuustoa, jolla voitiin tyydyttää suolistossa kurniva nälkä. Seinustalle jätetyistä polkupyöristä toverukset valitsivat parhaat alleen, ja niin syöksyttiin kohti siltaa. Heti sillan ylitettyään Topi sai täysosuman, kuten Martti luuli, ja lensi nurinniskoin ojaan.
Mitäs nyt tehdään, kun oja loppui? Maantie pölisee konekiväärin tulituksessa ja vielä olisi muutama kymmenen metriä talojen katveeseen. Sieltä ehkä voitaisiin suunnistaa tien vasemmalle puolelle metsikköön.
Henkikulta on kallis. Jos tähän jäädään, on lähtö on varma. Ehdotan syöksyä, sanoi Martti.
Jätetään torrakka tähän ja syöksytään.
Niin toverukset syöksyivät henkensä kaupalla ja samaa vauhtia yli radan. Sitten metsän turviin, jossa vasta noin kymmenen minuutin pikajuoksun jälkeen pysähdyttiin lepäämään ja neuvottelemaan. Mitäs nyt Ruuneberk?
Pakenijat olivat ottaneet suunnan Syrjäntaan kautta Lahteen, josta edelleen Viipurin kautta Pietariin. Meidän on saavutettava jälkijoukot, mutta ei ole tietoa, onko maantie enää vapaa. Meidän on siis paras pyrkiä metsän kautta koillisen suuntaan niin, että saavumme Syrjäntaan maantielle, ehdotteli Martti.
Hyväksytään, tuumaili Topi. Mutta miten luulet meidän pysyvän oikeassa suunnassa, vieraassa metsässä?
Jätä se minun huolekseni, sillä saat uskoa, että parempaa mettäpäätä ei olekaan kuin minun pääni, Martti leuhki.
Sen kun vaan. Mars matkaan. Mutta pidetään vauhtia, sillä kohta yllättää yö, eikä huhtikuun viimeisen viikon yöt ole kovin valoisia.
Niin toverukset lähtivät. Ei ollut marssittu kovinkaan pitkään, kun tavattiin vauhkoontuneita miehiä ja naisia, jotka eivät tienneet, missä olivat eivätkä suuntaa minne mennä. He pyysivät saada seurata toveruksia kuultuaan heidän olevan suuntaamassa kohti Lahtea.
Joukko oli yön aikana kasvanut noin kolmeksikymmeneksi hengeksi. Martti tarkkaili suuntaa kivien sammalista ja muurahaispesistä sekä puiden oksamuodostumista. Aamun valjetessa, kun oli kuljettu noin parikymmentä kilometriä, Martti ilmoitti, että saavutaan asutulle seudulle. Vauhko sakki pysähtyi ja jäi tuumimaan, mitä tehdä. Topi ja Martti päättivät, että toinen jatkaa yksin matkaa ja tulee ilmoittamaan missä ollaan ja voidaanko jatkaa.
Martti lähti tiedustelemaan ja saapui poikkitielle, jota jatkoi oikealle. Hän tiesi, että Syrjäntaan tie ei voi olla kaukana. Kuljettuaan noin kilometrin hän alkoi kuulla ääniä. Hän käveli reippaasti keskellä tietä ja tuli Syrjäntaan tielle, jossa oli joukko aseistettuja miehiä. Hän meni heidän luo peläten heidän olevan valkoisia.
Mitäs porukkaa te olette? Martti kysäisi.
Me ollaan Porin komppanian jälkijoukko. Turvaamme perääntymistä, oli vastaus.
Tähän saapuu noin puolen tunnin kuluttua hajanainen joukko pakolaisia, joilla ei ole aseita eikä ruokaa. Voidaanko heidät ohjata edellä menevän joukon yhteyteen? Martti tiedusteli.
Saatuaan myöntävän vastauksen hän palasi ryhmänsä luo ja ilmoitti, että tie on selvä. Ilmoitus teki pakolaisryhmään piristävän vaikutuksen ja he lähtivät kohti Syrjäntaan kylää.
Topi ja Martti jatkoivat matkaansa ja saavuttivat Hämeenlinnasta lähteneen pääjoukon Heinäkankaan kylässä. Täällä tiedettiin kertoa, että valkoiset yrittävät katkaista pakotien Lammilta tulevien teiden yhtymäkohdassa. Häntäjoukoille tuli pysähdys, joka kesti muutaman tunnin. Noin neljän aikaan tuli tieto, että tie on vapaa, joten monituhatpäinen joukko jatkoi taas matkaansa. Tien varrella Syrjäntaan ja Kosken välillä näkyi, että siellä oli ollut kovia yhteenottoja. Nähtävästi valkoiset olivat hyökänneet heikoin voimin, joten he olivat joutuneet perääntymään, koska itään päin yrittävä aseistettu ja siviilipakolaisten joukko painoi läpi epätoivon vimmalla. Tämä itään päin rynnistävä joukko ei näyttänyt pelkäävän valkoisia, mutta saksalaisia he todella pelkäsivät.
Vikatan lähellä toverukset tapasivat kenttätuomioistuimen tuomion täytäntöönpanon, joka oli järkyttävä.
Kakolan ovet oli avattu ja vapauteen laskettu kaikki rikolliset. Näistä oli Hannu- niminen mies tavattu tekemässä ryöstöä ja oli joutunut kiinni itse teossa. Kenttäoikeus tuomitsi hänet ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön heti suuren joukon läsnäollessa. Ruumis ripustettiin puuhun tien varteen ja rintaan kiinnitettiin lappu: ”Näin käy jokaisen, joka ei noudata annettuja määräyksiä. Sota-aika! Sotalaki!”
Marssi kohti Lahtea jatkui.