Kitara

Äijä soittaa kitaraa. Hän sanoi, että Suomessa saa soittaa, vaikka ei osaa. Olen samaa mieltä. Meillä on äänioikeus. Tosin hän osaa.

Keskustelimme titaanioksidista aurinkokennon raaka-aineena ja kahdestasadasta informaatiotieteen tutkimuksesta, joista olisi kuulemma saatava selvä.

Keskustelin itseni kanssa patenttioikeuden perikadosta, joka häämöttää softapatenttien tien päässä. Olin itseni kanssa samaa mieltä.

Kummakseni huomasin, että olen jopa julkaissut melkein päivälleen kaksi vuotta sitten tässä blogissa myös Lorcan Kitara-runon.

”Voi kitara! Sydämessä viisi viiltoa.”

Musiikkia muistellessa kaikista musiikin lajeista löytyykin kappaleita, joita ei voi unohtaa, joita ei tahdo unohtaa, jotka eivät pysähdy. Eräistä käytännön syistä selasin, mitä kaikkea mielenkiintoista iTunesin kaupalla on myynnissä, ja löysin kappaleita, jotka olen kuullut yli 40 vuotta sitten ja eräitä suomentanut.

Se oli ihan yllätys, että Juliette Greco on niin tavattoman hyvä. ”Jos kuvittelet” – Si tu t’imagines – on vain yksi näistä lauluista, joiden teksti kantaa vaikka mitä. Saksassa tuo teema on ruusu nummella, meillä Yksi ruusu, joka on kasvanut laaksossa. En tiennyt ennen kuin näin lasten ja lapsenlasten valokuvat Ranskan häistä, niistä jotka jouduin itse jättämään väliin, että siellä viskotaan morsiusparin päälle ruusun terälehtiä, eikä mitään riisiä.

Grecon laulussa runon kirjoittaja Queneau puhuu terälehdistä, jotka on syytä poimia ajoissa.

Ymmärsin, että Queneau – ulkomaalaiselle oikeastaan liian vaikea ja outo kirjailija – oli kuljettanut minua monen vuosikymmenen lenkin.

Queneau kuului aivan totta Ranskan matemaattiseen yhdistykseen ja esitteli toisille kirjailijoille muun muassa Claude Bergen. Hän harrasti ja ymmärsi toisin sanoen 1950-luvulla graafiteoriaa, topologiaa, kombinatoriikkaa. Berge puolestaan sai Euler-palkinnon.

Queneau kirjoitti jostain teoksesta kiitoksena, että siinä runoilijan rationaalisuuteen yhtyy matemaatikon raivo...

”Zazie” ja ”Tyyliharjoituksia” on suomennettu. Ei mikään helppo tehtävä. Queneau itse saavutti sekä suosiota kirjailijana että kuolemattoman maineen Gallimardin Pleiade-sarjan toimittajana – siihen on kerätty maailmankirjallisuutta pelkästään korkean laadun perusteella. Olen käynyt monta kertaa viettämässä hiljaisen hartaushetken kokoelman edessä. Se on nähtävissä mm. Gallimardin kirjakaupassa samoilla kulmilla, joilla Gallimardin miehet – Sartre, Camus, Gide ja vastaavat – tapasivat pyöriä.

Queneau kirjoitti itsensä ulos surrealismista ja kommunismista. Tapaan näyttää halukkaille seuralaisille sen pikku elokuvateatterin, jossa Bunuelin ja Dalin ”Andalusialainen koira” esitettiin ja kiellettiin kiireesti. Lorca, joka oli tietenkin näiden kahden läheinen ystävä Mardridin ajoilta, oli valmiiksi tasapainottomassa tilassaa kirjoitettuaan juuri parhaat runonsa – kuten ”Kitaran” – ja piti selvänä, että koko elokuva oli hävytön viittaus häneen, andalusialaiseen homoseksuaaliin.

Tekijät ovat kiistäneet tämän uskottavasti. Leffateatterissa (Ursuline) istuivat ainakin Picasso, Le Corbusier, Cocteau, Breton, Eluard, Magritte, Aragon, Tristan Tzara...

Luin Lorcaa espanjaksi ennen kuin ymmärsin kieltä, ja sitten Matti Rossin hienot suomennokset 1967. Vasta nyt ymmärrän, että kun on saanut laulun tai runon sydämelleen, sitä ei auta nurkua.

Siitä tulee osa ihmistä, lukijasta tulee teksti, sillä ihminen on paperia.