Kriisihoito

Lähetin suhteellisen muhkean määrän niteitä viidenteen sivukirjastooni, joka sijaitsee Savonlinnasta pohjoiseen. Järjestellessäni sen, minkä helteiltä jaksaa, kotihyllyyn ilmaantunutta tervetullutta tilaa huomaan hankkiutuneeni eroon erinäisistä puolivirallisista teoksista ja teossarjoista. Olin ehkä hiukan yllättänyt, kuinka monta Suomen ja sotien historiasarjaa sitä olikin kertynyt.

Kukaties Estonian onnettomuus oli käännekohta. Suuronnettomuus ei ole sillä hoidettu, että ruumiit kerätään.

Muistan erään pahan tulipalon ruotsissa – tanssipaikka, ehkä Göteborgissa. Palopäällikkö ihmetteli television haastattelijalle, miten tällaista voi tapahtua Ruotsissa, siis että ihmisiä kuolee onnettomuudessa.

Tätä nykyä tiedämme jo, että esimerkiksi Venäjällä sota jatkuu edelleen toisen ja kolmannen sukupolven mielessä, persoonallisuudessa, asenteissa. Johtuuko juuri nyt menestyvien perussuomalaisten muukalaisviha ja erinäiset manifestit maahanmuuttajista vain siitä, ettei Suomessa uskalleta vieläkään sanoa, miten suuri onnettomuus Venäjä on Suomelle?

Suomessa asuu pysyvästi yli 50 000 Venäjällä tai neuvostoliitossa syntynyttä. Yli puolet maahanmuuttajista tulee kuitenkin EU:n alueelta. Venäläisten suhteellinen määrä alkaa olla suurempi kuin 1916, jolloin täällä oli sodan vuoksi paljon keisarillista sotaväkeä. Käsitykseni mukaan suomalaisten halu muuttaa pysyvästi Venäjälle on laimeaa.

Fiksummasta päästä ihmiset ovat ehkä varovaisia kaikenlaisten neulanpistojen yhteydessä siksi, että kun meillä on nyt tarkkaa tietoa siitä, mitä Virossa ja Baltiassa tapahtui, omat ongelmamme tuntuvat siedettäviltä.

Ehdin jo luulla, että media on siirtynyt selvää kielenkäyttöön, kun aamutelevisio selosti rapukeittoa, mutta kuulin väärin. Eivät ne puhuneetkaan ravun perkeleiden upottamisesta kuumaan veteen, vaan perkeiden. Saamme siis edelleen odottaa, tuleeko sellaista päivää, että suomalainen poliitikko tai virkamies puhuisi Venäjän, esimeriksi erään nuorisojärjestön toiminnasta luonnehtien sitä selväksi vittuiluksi.

Lueskelin uutta kirjaa helsinkiläisen Ässärykmentin (JR 11) vaiheista talvisodassa. Se oli hyvin erikoislaatuinen joukko, jonka välillinen vaikutus maan myöhempiin vaiheisiin saattoi olla suuri. Sörkan melkein pelkästään punaiset miehet suoriutuivat suojeluskuntalaisten ja AKS-henkisten upseereiden alaisina aivan uskomattoman hyvin.

Myös tuossa kirjassa kiteytymä on sodan alkaminen ja oivallus: Terijoen hallitus osoitti, ettei kysymys ollut miestään alueluovutuksista, vaan koko maasta.

Hoitaakseni säntillisesti blogistin virkaani huomautan kirjasta, joka on mielestäni paras kuvaus tästä suuresta murroksesta ja kaikesta, mikä siihen liittyi – Wolf H. Halstin ”Talvisodan päiväkirja”, joka oli kirjoitettu heti sodan jälkeen 1940, mutta ilmestyi 1971.

Sotakirjoissa on tunnettu ongelma: mukana olleista kukaan ei tiedä mitään, mukana olemattomista sitäkin vähemmän. Halsti oli toisaalta aikamoinen diivakin, eikä hänen esityksiään pidä niellä purematta. Talvisodassa hän oli divisioonan (5.D) huoltopäällikkö ja luonteensa mukaan koko ajan menossa tai tulossa. Hän oli luultavasti henkilö, jolla oli kaikkein parhaat kokemusperäiset tiedot tuosta sodasta, ja lisäksi koulutusta ja ymmärrystä analysoidan näkemäänsä. Hän oli myös sen verran hävytön, että teoksessa tehdään selvää myös suomalaisten virheistä ja epäonnistumisista suhteellisen armottomasti.

Kokonainen sukupolvi on jo oppinut, että Suomi sitten aloitti jatkosodan liittouduttuaan ilomielin Hitlerin kanssa. En puutu tuohon käsitykseen tällä kertaa; olen selvittänyt sen idioottimaisuutta monesti. Kiinnitän huomion siihen, että Moskovan rauha 1940 ja välirauha, nuo puolitoista vuotta, olivat ainoa tuntemani kollektiivinen kriisihoito.

Tottakai sota jätti jälkeensä tuhoa ja onnettomuutta ja runteli suuren määrän ihmisiä parantumattomasti. Mutta se koettiin – ehkä primitiivisesti – suureksi puhdistumiseksi ja tilien tasaamiseksi elämän ja kuoleman kanssa. (Jutun TK-kuvassa ruotsalaisturkin hihassa on luutnantin kaluunat – reservin upseeri.)