Valekuva

Lahjaksi vietävän kansion kokoaminen herättää häiritsevän kysymyksen: kumpi valehtelee, kuva vai muisti.

Suuri osa näistä kuvista on 20 vuoden takaa tai yli. Osumatarkkuus on tavanomainen. Ehkä yksi kuva sadasta on kahden katsomisen arvoinen. Joissakin kuvissa toinen puoli henkilöistä on jo kuollut. Ei se mitään. Niin on tällä viikolla otetuissakin.

Sanotaan sitä vaikka vanhanaikaisuudeksi. Ihmisen kuva ei mielestäni merkitse mitään, ellei se liikauta tunnetta. Eilen julkaisemani vanha propagandakuva upseerista korvikkeen keitossa liikauttaa. Sain tosin miettiä aikani, onko siinä kumminkin joku näyttelijä, ja pohtia, miten tuollainen kuva on saatu otetuksi. Valo vasemmalta ylhäältä osoittaa, että teltassa palaa Petromax tai karbidivalo. Kuvattavan ilme osoittaa, että teltassa on istuttu pitkään. Ainakaan Contax ei käytännössä toiminut pakkasella – poikittainen metallilamellisuljin.

On tämänkin jutun kuvassa jotain outoa ja ehkä kertomisen arvoista – Leica, Noctilux, aukko 1. Summiluxilla (f 2,8) ei olisi tainnut lähteä tuolla valolla.

Minulla on tapana lukea sanomalehtiä. Näyttäisi että etevät lehtikuvaajat käyttävät ihmisten kuviin yhä enemmän todella pitkää polttoväliä, 200 – 400. Sama sääntö kuin journalismisssa ja kirjallisuudessa muutenkin. Ihminen irrotetaan taustastaan eli asiayhteydestä.

Taidemaalarit totuttivat meidät huonoihin muotokuviin, joita on kabineteissa ja kanslioissa vaikka kuinka. Otimme kerran töissä Tarja Halosesta alla kymmenessä minuutissa yli sata valokuvaa. Pari niistä oli oikein hyviä. Ne eivät muistuttaneet vähääkään sitä virallista valokuvaa, jota näkee konttoreissa ja kamareissa.

Kreikkalainen ja roomalainen muotokuva – veistos – liittyivät uskontoon ja esi-isien kunnioittamiseen. On vaikea kuvitella, että Babylonian tai Egyptin kuvilla olisi ollut jokin muu tarkoitus tai sitten etruskien hautakuvilla, joihin pantiin niin paljon huolta ja rahaa.

Viimeksi ihmisen muotokuvista on kirjoittanut syvällisesti Waltari, sama henkilö, joka Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä oli käynyt läpi niin paljon valokuvia. ”Turms” liittyy hyvin kiinteästi hautamuotokuvan maalaamiseen. ”Mikael Karvajalan” hahmo ja kukaties luonne ovat lähtöisin eräästä pienestä maalauksesta, jonka sanotaan esittävän nuorta miestä.

Waltarille saattoi käydä niin ettei hän päässyt irti näkemästään kuvasta, ainakaan kirjoittamatta siitä kirjaa. ”Mikael Karvajalka” on todellä täynnä kuuluisia maalareita, jotka viivähtävät kerronnassa sivuhenkilöinä. Siellä ovat Dürer ja Tiziano.

Katseltuani eilen kaksisataa valokuvaa ajattelen, että vain sellainen kuva on hyvä, jossa on kertomus. Koska en äkkiä keksi esimerkiksi valokuvaa, nimeän kertovaksi kuvaksi vaikkapa Schjerfbackin ”Toipilaan”. Siinä on kokonainen elämäntarina ja selvä aavistus maailmasta sellaisena kuin kukaties kohde ja ainakin taiteilija tunsivat sen.

Kerran päätin, että en ainakaan halua tulla hulluksi. Pääsin jossain seurassa päivällisille, jotka pidettiin Bonnierien huvilalla Tukholman Djurgårdenilla. Siellä on alkuperäiskappale maalauksesta Gustaf Frödingistä mielipuolena yöpaidassa sairaalan vuoteessa, ja muuten saman taiteilijan, Richard Berghin Strindberg, muotokuvamaalauksen huippuja. Samassa kokoelmassa on muuten myös Carl Larsonin Lagerlöf ja Karl Otto Bonnier...

En osaa sanoa, miksi harhaudun näihin maalauksiin; myös Suomessa olisi äänekkään maininnan arvoisia, kuten Otavan seinillä riippuva Gallen-Kallelan Eino Leino – merkillinen, tiivis, jotenkin pelottava lähikuva.

Ehkä se on näin. Jotta poikkeuksellisen lahjakas valokuvaaja saisi syntymään hyvän muotokuvan ihmisestä, hänen pitäisi tyytyä yhtään valotukseen (laukaukseen) ja käyttää sen valmistamiseen ja valmistelemiseen riittävästi aikaa. Sanoisin että kaksi kuukautta olisi minimi, todennäköisemmin kuitenkin kuusi.