Natsikortti

Natsikortin vilkuttamisesta mainitaan verkossa usein. Koska en oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan, epäilen sanonnan käyttäjiä valistumattomiksi.

En kuitenkaan sanoisi Israelin valtion toimeenpanemaa aseellista iskua, Israelin oman tulkinnan mukaan sotatointa, hitleriläiseksi toiminnaksi. Luonnehdinta tulee kyllä mieleen, mutta todellisuudessa heti kun kansainvälinen oikeus alkoi hahmottua 1800-luvun puolivälissä, keisarillinen Saksa alkoi näyttää esimerkkiä röyhkeällä piittaamattomuudella.

Saksa oli 1914 mm. sitoutunut olemaan hyökkäämättä Belgiaan, ja hyökättyään kyseli innostuneesti, mitä maksetaan, jos se pitäisi lupauksensa olla hyökkäämättä Ranskaan. Ja tässä ei ollut puhe yleisestä kansainvälisestä oikeudesta, vaan sopimuksista.

Hitler-kortti on siis Bismarck-kortti tai Wilhelm-kortti. Viis siitä. Pakassa on monta kuningasta ja yhtä monta jätkää. Niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan.

Matti Koskenniemi on koko maamme juristiammattikunnan kärkikaartia. En tunne miestä henkilökohtaisesti. Aika usein olen eri mieltä hänen kanssaan tulkinnoista. Vielä vahvemmin kuin Pellonpää ja Scheinin sekä esimerkiksi Niilo Jääskinen hän näyttää, ettei juridiikka ole enää pelkästään kansallista puuhastelua kielellä, jota kukaan muu ei osaa.

Arvostan erikoisesti sitä, että Koskenniemi jaksaa mennä käskettäesä televisiouutisiin ja yrittää selvittää tapahtumia yleistajuisesti. Eilen hän kertoi, että kauppasaarto eli embargo on luvallinen sotatoimi mutta hyökkäys aavalla merellä ei ole.

”Aavalla merellä” on vanhaa, kaunista lakikieltä. Se tarkoittaa ”aluevesien ulkopuolella, kansainvälisillä vesillä”.

Koskenniemi on muuttanut yleistä käsitystä, jonka mukaan kansainvälinen oikeus, etenkin kansainvälinen rikosoikeus, on yhtä tyhjän kanssa. Ei se enää ole. Tuo vähättelevä asenne on, kuinka ollakaan, periytynyt suomalaisille lakimiehille Saksasta.

Israel tulee tässä kuvaan mukaan siten, että Israelin valtion toimien kytkeminen kansanmurhaan onnistuu heiltä edelleen hyvin. Selustatuki on Yhdysvallat ja siellä poliittisesti hyvin merkittävä juutalainen lobby.

Lukijoiden mieleen palautetaan, miten tämä yksikin israelilainen poliitikko kävi pari vuotta sitten hyppimässä moskeijan katolla, ja mitä sitten tapahtui.

Kun puhuttiin jo ikävään sävyyn Saksasta ja Israelista, on syytä lisätä, että Iso-Britannia – ”the perfidious Albion” – taitaa kyllä olla Lähi-Idän loputtomien ongelmien todellinen alkuunpanija. Britit taistelivat turkkia ja tattaria vastaan ensimmäisessä maailmansodassa ja saivat sivutuotteena ikioman legendankin – T.E. Lawrence oli suuri kuuluisuus jo ennen kuin Hollywoodissa keksittiin, että Peter O’Toole tarvitsisi juuri tuollaisen roolin.

Lawrencessa minua miellyttä sama piirre kuin Wittgensteinissa – itsetehostus äärimmäisin uhrauksin. Lawrence toimi erilaisissa hanttihommissa, kuten lentosotamiehenä, sodan jälkeen ja käänsi pois tiehensä hyvin Odysseian alkukielestä englanniksi ennen kuin ajo moottoripyörällä päänsä halki.

Joku ikävä henkilö, mahdollisesti kauaskatseinen sotahistorioitsija Sir Basil Liddel-Hart tosin huomautti, että toisaalta buurien, toisaalta juuri Lawrencen kehittämä gerilla-sota on muuten mainio keksintö, mutta kun se on kerran aloitettu, se ei lopu koskaan. Joka tapauksessa havainto on ajalta ennen Vietnamin sodan kulminoitumista.

Ja menköön samaan kasaan vielä Neuvostoliitto. Sen rooli islamin fundamentalismin syntymisessä oli ratkaiseva – omien muslimien pelko ja syrjintä ja sitten päätön hyökkäys Afganistaniin. Lähtölaukaus liikehdinnälle oli Persian papillinen vallankumous 1979, mutta pallon oli pannut samana vuonna vierimään suuri itäinen naapurimme.