Kuka tahansa lukee ihailtavista henkilöistä tai sellaisista, joita voi halveksia sydämensä pohjasta.
Hankalampi paikka ovat merkkimiehet ja –naiset, joiden nimi, teot ja maine herättävät tympääntymistä ja joiden temperamentti on tyystin vieras.
Valitin itse asiasta aikoinani, mutta ympäri käydään ja yhteen tullaan. Olen tätä nykyä yksi johtavista liikenne-esteistä Helsingin Aleksanterinkadulla. Vuosikymmenet kärsin siitä, että kun oli kova kiire johonkin miljoonan dollarin kokoukseen, vastaan lunki joku huru-ukko, tyypillisesti eläkkeellä oleva oikeusneuvos, joka ilahtuneena tapaamisesta halusi tapailla raunoituneesta muististaan vielä kerran laajan version surullisesta ja uskomattomasta elämäntarinastaan.
Nyt olen itse samanlainen.
Kun olimme päivitelleet, miten maan oikeuslaitos ylimalkaan tulee toimeen ilman meitä, ja käsitelleet yhteisten ystävien uusimmat ylitsekäymiset, puhuttiin merkittävistä lukukokemuksista. Vihjeen saaneena katsoin, mitä The New York Review of Books oli kirjoittanut puheena olleista kirjoista, ja olihan se kirjoitanut.
Charles Williamsin kirja on ”Adenauer, The Father of the Modern Germany”. Williams itse ei ole historioitsija vaan poliitikko – aateloitu nimellä Baron Williams of Elvel. Sveitsin lehdistä etsimieni arvostelujen mukaan teos on ”seriös” eli vakavaan tutkimukseen perustuva, joskin Englannin näkökulmasta laajalle yleisölle kirjoitettu.
Samainen Williams on, mahdollisesti poliittisa tarkoitusperiä unohtamatta, kirjoittanut laajat elämäkerran Charles de Gaullesta ja – marsalkka Pètainista.
Adenauer (1876-1967) oli pienipalkkaisen esittelijäneuvoksen ankarasti katolilaiseksi kasvatettu poika ja aloitti uransa samanlaisissa tehtävissä, hovioikeuden kanneviskaalina, kunnes vaimo keksi ehdottaa hänelle politiikkaa. Ja hänestä tuli yksi 1900-luvun näkyvimmistä poliitikoista.
Kun hänetkin vangittiin epäiltynä Hitlerin murhayrityksestä 1944, vanginvartija pyyteli viedessään häneltä kengännauhoja ja housunkannattimia, ettei asiakas viitsisi tehdä itsemurhaa, kun sellaisista on viattomille ihmisille, etenkin vartijoille, niin kovasti vaivaa. Muutenkin kohta 70-vuotiaan elämä alkoi olla jo ohi, etenkin julkisia tehtäviä ajatellen ja eläkeikä sivuutettu.
Eikä Adenauer hirttäytynyt, vaan siis toimittuaan 1909-1933 eri tehtävissä Kölnissä, suurimman osan aikaa ylipormestarina, hänet valittiin liittokansleriksi 1951, ja tuosta virasta hän putosi 1963 oikeastaan muututtuaan lopullisen sietämättömän ylivaltaiseksi ja demari Willy Brandtin astuttua näyttämölle. Hitlerin kauden hän pysytteli irrallaan politiikasta ja oli siis sotien jälkeen käytettävissä.
Tapa jolla Adenauer ja Ludwig Erhardt ajoivat Saksan (liittotasavallan) toimintakuntoon ja pitivät puoliaan ensin länsiliittoutuneita ja sitten Neuvostoliittoa vastaan oli poliittisesti melkein uskomaton onnistuminen. Juuri Adenauer oli vakuuttunut siitä, että Eurooppa voi edistyä vain jos Saksa ja Ranska hautaavat sotakirveensä seitsemän sylen syvyyteen. Ranskalaisten oli vaikea sopeutua tähän ajatukseen, mutta siitä tuli totta. EEC ja EU ja tietenkin sotilasyhteistyö ovat Adenauerin ja de Gaullen työn tulosta.
Mielestäni sisäeurooppalaisen sodan uhkan väistyminen on ollut yksi oman elinaikani suuria saavutuksia. Nyt on käsillä aallonpohja, enkä mene väittämään EU-epäilijöiden olevan väärällä asialla.
En edelleenkään puhu minkään puolueen pussiin. Ikätoverit Adenauer ja Churchill olivat konsevatiiveja ja Italian vanha da Gasperi samoin. Meillä oli Adenaueriakin vanhempi konservatiivi Paasikivi. Ja Paasikiveä vanhempi Mannerheim. Suvaitsen olla myös sitä mieltä, että Kekkonen teki maalleen merkittäviä palveluja nimenomaan vanhoilla päivillään, 1970-luvulla eli virkamiesten lakimääräisen eläkeiän ylitettyään. Hänelläkin, kuten Adenauerilla, lisääntyvään seniiliyteen tehosi patenttilääke, räyhkäs demari (lue nimelliseti ei-konservatiivi).
Onko väärin sanoa, että Adenaur oli eräänlainen SLT:n Paasikivi?
VastaaPoistaOliko 70-luvun Kekkonen konservatiivi?
VastaaPoistaKuva sopisi ainakin sarjaan - Rolf Schimpf taisi olla äitini suosikki niistä kaikista... itse katselin jos ehdin.
VastaaPoistaOnkohan sitä nykyistä aallonpohjaa vieläkään saavutettu sen sisäeurooppalaisen sodan uhkan suhteen - pahoin pelkään ettei.
Mieleen tulee myös se kun se Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisi sen Grassin haastattelun ennen sen Beim Häuten der Zwiebel kirjan ilmestymistä - ja se helvetinmoinen huuto siitä Waffen-SS- jutusta.
En malta olla lainaamatta tähän Norbert Eliasta - " Voisi väittää, että Adenauerin hallitus teki oikein antaessaan vaikutelman, että kansallissosialismin kausi on lopullisesti ohi ja että pohjimmiltaan kaikki on ennallaan. ' Saksa on kyllä hajonnut kahtia', sanoma kuului, 'mutta se voi olla vain ohimenevää. Mitään muuta ei tarvitse myöntää. Ei kannata puhua DDR:stä tai Länsi-Saksan kansasta. Kerran Saksa vielä yhdistyy, sillä sen on pakko. Kaikki olennainen on ennallaan. Kaikki on kuin ennen. Business as usual...................... ja............ Nykyään on selvää (lokakuu 1977 - maaliskuu 1978 kirjoitettu Der Spiegel-lehden pyynnöstä), että salailupolitiikka oli virhe. Enää ei voi peitellä sitä, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut."
Ja kuinkas sitten kävikään.
Men stormen vid en ensam strand
slår vågorna högt upp på land
och kvällen kom och ugglan skrek
och mumintrollets nos vart blek –
han sa: Till mamma vill jag gå
med mjölken som hon väntar på!
DÅ – fick de se ett vänligt ljus.....
Vem tror du bor i detta hus?
Vems lampa brann i mörkningen?
Vad tror du att det hände sen?
Sen voi sanoa näinkin: Jos maapallo olisi meidän koulu ja Eurooppa siitä luokka (11% totaaliväestöstä) niin se luokka edustaa yhtä luokkaa kymmenestä.
VastaaPoistaTämä luokka on jäänyt luokalle tuhat kertaa, jatkanut bailujaan, jatkanut huumeiden käyttämistä ja etenkin niiden myymistä jotta voisi itse jatkaa bailaamista, valehdellut, kontrolloinut ja ollut olevinaan maailman napa.
Tämä sakki tietää paremmin kuin kukaan muu miten viinistä tulee täyteläistä, miten se on vain herkkä ja kuinka viini on kypsä sen oikeiden merkitysten osalta. Heidän nenänsä kertoo kaiken minkä tarvitsee tietää ja sen lisäksi frakki ja solmiot ja ruseitit pitää olla just eikä melkein. Tämä ylimmälle luokalle kivunnut porukka ei jättäisi koulun koska on vaara, että joutuvat töihin ja siksi istuvat koulupenkillä viihdyttämässä toisiaan ja kavereitaan ja huijaamalla alempia luokkia niin hyvin kuin ikinä osaavat. Aina se johonkin putoaa. Nauru raikuu ja naurun varassa elävät - mutta vaarana on, etteivät muutu naurulokeiksi jolla taipumus liitää tasokkaasti muiden yläpuolella onnistuu, valkoisten läjien jättäminen toisten takkeihin ja hattuihin onnistuu sekä lasten kädestä varastaminen onnistuu. Muu ei enää onnistu sillä sivistyneet ajavat loket tieheen.
Kiina on noussut lukioon, Japani on edelleen ensimmäisellä luokalla koska pelkäävät nousta eteenpäin. Ensimmäisellä luokalla on ahdasta, infantiilisuus johtuu opettajakaartista joiden sydämet eivät hellisi pakottaa suloisia japskeja mihinkään; ovat niin lutuja.
Kakkosluokkalaiset Korealaiset ja HongKongilaiset jeesaavat ja yrittävät autttaa pienten kävelemistä ilman digitaalista apuvälinettä. Jospa uskaltavat ottaa jalan yli kadun ilman nano-silmälaseja, elektrokenkiä ja digikeppejä? Katsotaan. Pieni on pieni mutta EU:n lailla pitäisi vain uskaltaa kypsyttää mieltä kohti jotain työelämää eikä vain leikkiä koko ajan.
Venäjän kovikset ovat keskikoulussa. Vielä on aikaa heitellä kiviä ja olla kundeja ja vielä voi vähän rikkoa samettihousuja kun baanalla käy tappelu. Pojat on poikia. Tässä opettaja on silti huomannut suurta edistystä ja odottavat, että Venäjä kulkee Eurooppaakin ohi kunhan ovat ensin valmistuneet lukiolta. Venäläiset tytöt keittävät hapankaalia ja rustaavat punaista huuliin mutta ovat huomanneet, että Italiassa on asiat toisin. Italialaiset daamit kuorivat parsat ja paprikat; keittävät ne sokerisuolatussa vedessä ja nauttivat aromivoin kera eikä siellä punata huulia enää vaan ne rajataan vain niin paljon, että raja tuskin näkyy. Hmm uutta naisrintamalla. Daamit Venäjällä tietävät silti, että kun he sanovat, että tässä menee raja miehetkin sen uskovat. Se ei toimi enää Italiassa missä miehellä kuuluu olla pari kaunotarta oman vaimon lisäksi ja näitten lisäksi muutama sihteeri jota vähän kiusata... Italialainen mies satsaa silmäniskuun ja siihen jää. Venäläinen nainen huomaa sen ja varoittaa omia miehiä asettumasta kaksinaismoraaliin. Hapankaali rauhoittaa, sanovat. Ja niin se on.
USA:n lukiolaiset ovat hämillään. He uskoivat aina, että menisivät suoraan EU:laisten ohi mutta tässä jäivät sittenkin Japanilaisten kanssa empimään. Jotain ei mennytkään kuten olisi pitänyt? Mitä nyt, kysyvät ja ovat samalla tietoisia, ettei kannata näyttää, että on hämillään. Voisi joku uskoa, että on pehmo...
Opettajat ovat ihmeissään: työelämässä ei ole enää ketään: kaikki vain ovat oppimassa...LLL
Mistäs saataisiin työväkeä tekemään oikeita töitä, miettivät? Hmmm pitääkö palkata kiinalaisia?
Ihailemistaan ihmisistä on helppo lukea, mutta vaikea kirjoittaa.
VastaaPoistaKäsittääkseni kaikki Kemppisen mainitsemat suurvaikuttajat ehtivät olla näyttämöllä pienissä merkittävissä rooleissa niin kauan, että kannattajatkin turhautuivat. Monesti on mietitty, miten Paasikivi tai Churchill muistettaisiin, jos he olisivat pitkän uran jälkeen kuolleet 1938. Mannerheim oli valkoisten sankari jne jne joten hän olisi ollut eri asia, vaikka olisi tuolloin kuollutkin. Kekkonen olisi 1955 kuollessaan ollut vain alaviite nykyisissä kirjoissa.
Minulla on ikävä tunne, että suomalaisista vain Paavo Väyrynen on nyt "vuodessa 1938/1956". Kaikella kunnioituksella, toivon että hän jäisi alavuutteeksi lastenlasteni koulukirjoihin.
Ad Anonyymi: - kyllä, Kekkonen oli mielestäni 1970-luvula konservatiivi. EEC oli yhtä kuin Adenauerin suuri haave. DDR oli yhtä kuin Adenauerin puolesta Berliinistä maksama hinta. ETYK oli vallitsevan tilan eli status quon jäädyttämiseen pyrkinyt ja siinä onnnistunut operaatio.
VastaaPoistaAd Rienzi: - tiettyä telepatiaa, mutta minulla oli mielessäni juuri sama poliitikko. Adenauer, Churchill, de Gaulle ja da Gasperi kuitenkin kykenivät rakentamaan itselleen puolueen. Änkyröinti ennen valtaan pääsyä johtaa eri tuloksiin kuin vastaava vallassa.
VastaaPoistaLukijoiden pelossa en uskalla liittää listalle Francoa ja Salazaria, jotka pitivät kumpikin valtionsa hengissä ja olivat (mielestäni) syvästi epämiellyttäviä henkilöitä.
Churchill näyttää olevan listassani ainoa ei-katolilainen. Kyllä hän varmasti olisi katolilaiseksikin ruvennut, jos se olisi tuntunut tarpeelliselta.
Niin, Churchill oli Chestertonin ikätoveri, mutta vanhempi Graham Greenä tai Evelyn Waugh'ta, mutta häntä ei nuorena rämäpää epä-älykkönä Scarlet Ladyn (katolinen kirkko) syli kutsunut. Ehkä se, että äiti oli amerikkalainen ja isä Marlborough'n herttuallista sukua, olisi tehnyt kääntymisestä yhtäaikaa proosallisemman ja poliittisemman kuin välkyille porvarispojille. Värikkyyttä oli ns. omasta takaa.
VastaaPoistaAd Omnia: - kun Churchill tulee puheeksi, jo aika vanha William Manchesterin The Last Lion I-II on nautittava ja kunnollinen kirja. Sir Martin Gilbertin teokset hänestä (ja maailmansodista) ovat tietenkin perusteoksia, mutta aika laajoja.
VastaaPoistaChurchillin omassa tuotannossa War Chronicles herättää hämmennystä kirjallisuuden Nobelia ajatellen, mutta englantia puhuvien kansojen historia onkin jo toista.
Jos katselette Amazonista, varokaa sekoittamasta amerikkalaiseen romaanikirjailijaan, jolla oli sama nimi, Winston Churchill.
Katolilaisuus olisi estänyt ministeriuran. Vieläkin.
VastaaPoistaAdenauer, Churchill, de Gaulle ja Paasikivi sekä Mannerheim. Kaikille on yhteistä ajan (ts vallitsevien poliittisten olojen) muutos niin, että heille tuli sosiaalinen tilaus. Aikaansa muuttavia ei kukaan ollut.
VastaaPoistaKuten lehti ei tilaa itseään, mutta voi kääntää lehden lukijansa elämässä tilauksen tultua, olivat käsittääkseni ainakin Mannerheim, de Gaulle ja Churchill enemmän kuin sosiaalisesti tilattiin; muutos ei olut tilaisuudessa vaan sen täyttämisessä.
VastaaPoista