Vitsi, anekdootti

Anekdoottien suuri nimi oli Tauno Karilas. Karilaan ”Suuri kaskukirja” kuuluu sekä yleissivistykseen että kauniiseen kotikasvatukseen. Tosin sitä on vähän vaikea löytää antikvariaateista. Siitä irrotetut niteet ”Taiteellista väkeä” ja ”Oppineita herroja” sisältävät suunnilleen sen, mitä sopii tietää Sibeliuksesta, Eino Leinosta ja lukemattomista muista.

Oman alansa unohdettu perusteos on Karilaan ”Suuri pakinakirja”.

Anekdootti eli kasku on määritelmän mukaan vitsi, joka ei naurata yhtään. Kirjallisuuden lajina se on halveksittu. Tulin nyt siihen tulokseen, ettei halveksuntaan ole aihetta.

Markku Envall, missä olet? Mies joka on kirjoittanut tutkijana aforismeista ja laatinut niitä myös itse erinomaisella menestyksellä voisi ottaa asiasta vaarin. Aforismi ja kasku näyttävät olevan sama asia. Edellinen on lyyrinen kiteytys, jälkimmäinen novellistinen laajennus. Molemmille on ominaista tiivis muoto, lyhyys. Molemmat pyrkivät tavoittamaan jotain, mikä ei ole oikeastaan tavoitettavissa.

Luon uuden haukkumasanan: vitsikirjat. Niitä on tehtailtu lukutaidoltaan vajaille, tätä nykyä onneksi vähän. Ne ovat samaa lajia kuin television Jokerin useimmat vitsit. Kuulija punastuu häpeästä.

Sanaleikki, englanniksi ”pun”, miellyttää yleensä vain ääliöitä. Silti: runouden metafora ja loppusointu ovat nimenomaan sanaleikkejä. Sanalle annetaan kaiku- ja peiliefektillä lisää merkityksiä, usein myös syvyyttä. ”Kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.” Kirjat lakastuvat syksyllä ja ovat pian puusta pudonneita.

Hulluuden hämärästä / siis etsi järkeä, / sillä viisauspa turha lie, / vaan hulluus tärkeä.
Papinpojat Tauno ja Yrjö Karilas ovat Suomen suuria unohdettuja. Tauno oli tavattoman tuottelias toimittajana ja julkaisi suuren määrän nuorisonkirjoja ja salapoliisiromaaneja. Hän lienee ollut ennen sotia alan myydyimpiä nimiä.

Yrjä Karilas oli WSOY:n kustannustoimittajana 1918-1940 saamatta sen suurempaa mainetta henkilönä. Sitä on lupa hiukan kummastella, koska Pikku jättiläinen oli kuitenkin vaikeasti käsitettävä saavutus yhden miehen työnä, ja murto-osa hänen tuotannostaan.

WSOY:llä oli silloinkin isoja johtajia, jotka olivat kovia huutamaan – Jäntti, Martti Haavio. Yhtiön valtikkaa ja valtakunnanomenaa kantoivat Koskenniemi ja Maila Talvio.

Karilaan veljekset haluaisin osoittaa nuorille tutkijoille: he ovat esimerkkejä unohdetuista ja vaietuista, koska heillä oli molemmilla samat suuret synnit. He olivat korostetun isänmaallisia ja mikä kauheinta avoimen uskovaisia.

Tauno Karilas oli suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden suuruuden luoja yhdessä sittemmin metsästykseen ja kalastukseen keskittyneen Yrjö Ylänteen kanssa. Tuon lehden maskotti oli Erkki Tantun piirtämä ja Karilaan riimittelemä suojeluskuntavääpeli Rymy-Eetu, sodan aikana Rymy-Eetu – ryssän kauhu ja sotien jälkeen muuten vain kommelluksiin joutuva sankari.

Yrjö Karilas, hänkin veljensä tavoin maisteri, teki myös erittäin pitkän ja ansiokkaan urakan kristillisessä poikatyössä. Hän näyttää siirtyneen – turmiokseen, sanoisin, kristillisen Kuva ja Sana –yhtiön palvelukseen WSOY:ltä arkkipiispa Ensio Lehtosen yllytyksestä.

Tauno Karilas siirtyi Valistuksen palvelukseen; yhtiö oli ainakin periaatteessa opettajien omistama ja siten suurkustantajien nyreyden kohde.

Yksi moinista Yrjö Karilaan tukasta Sörkän hellahuoneista Normaalilyseoon nostamista pikkupojista on isäni Kullervo. Nin tuuheasta tukasta saikin helposti otteen. (Kuva: ylioppilasluokka, Kauhava 1944; mukana lukion tenttimällä suorittanut yksityisoppilas, joka ei omistanut siviilivaatteita oltuaan valtion leivissä alkuvuodesta 1939.)