Sihteerilintu

Setelin taustassa erottuvat kiehkurat eli girlandit ovat perintöä sihteerien eli kirjureiden aikakaudelta, jolloin herrojen ja kuninkaiden kirjoitustaidossa ei ollut rallattelemista. Ammattimaisen sulkakynän käyttäjät olivat kehittäneet väärennysvarmisteet ja biotunnisteet. He pystyivät näkemään puolella silmällä, oliko heille esitetty asiakirja aito, ja vastasiko sen laatimisesta veli A vai veli B jossain etäisessä kuninkaankaupungissa.

Tikkurilassa keskusrikospoliisin leivissä on edelleen muutama ammattilainen, joiden silmää ei petä kiehkuran oikea muoto, jos viivasta ilmenevä kirjoitusvauhti on väärä. Tätä musteen ja pergamentin ominaisuutta ei Apple eikä Kindle ole onnistunut tavoittamaan: kynänvedon paino ja nopeus näkyviät musteviivan paksuutena ja leviämisenä.

Kutsun todistajiksi ikätoverini, joista vain harva lienee jättänyt väärentämättä isän tai äidin nimikirjoitusta ikäviin poissaolotodistuksiin tai tiedotuksiin jälki-istunnosta. Isälläni oli keljumaisen nopea ja samalla selvä käsiala.

Olen siis hoitanut oikeussihteerin virkaa 1977-1991. Olen tuntenut joukon valtiosihteerejä. Minun aikana oikeussihteeri ei päässyt pullistumaan ylpeydestä, koska suurin osa jäsenistä oli entisiä esittelijöitä. He siis osasivat alan temput yhtä hyvin tai paremmin. Mutta hovioikeusmiehiä, entisiä kihlakunnantuomareita ja niitä harvoja professoreita oli hauska pompottaa.

Rouva Niemisen nimi oli oikeasti Nieminen. Kutsuhuuto hänelle oli ”Niemiskä”. Hän oli tullut toimiston palkvelukseen kansakoulusta päästyään 1926 ja jäi vastahakoisesti vanhuuseläkkeelle 1980.

Useimmissa asianajotoimistoissa oli tällainen sihteeri. Oudostelen, etteivät paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneet koskaan tutkineet heitä. Niemiskä huusi kerrankin minut rapusta takaisin ja huomautti, että tuomarilla on tuossa Mercantile-mapissa viime vuoden ”Mustanaamiot”, kun taas hetikohta alkavassa esiinhuudossa tarvittavat konkurssipesän asiakirjat ovat tässä toisessa mapissa.

Vaihdoimme siis mappeja.

Samanlaisia esimerkkejä on kymmeniä. Vanhemmilta herroilta varmistettiin myös mm. housunnappien tila ennen kuin heitä laskettiin Aleksanterinkadulle höntyröimään. Sanelluissa (silloin saneltiin kirjelmät) inlaagoissa esiintyneet virheet, esimerkiksi viittaus konkkurssisäännön pykälään 49 § j, kun olisi pitänyt olla 49 § i, oikaistiin itsestään selvästi. Liiteleimamerkit eivät olleet koskaan vinossa eivätkä ylösalaisin ja toimiston leima ja liiton sininen merkki olivat juuri eikä melkein kohdallaan.

Historiallisista syistä tuomioistuimissa tärkeimmän sihteerin virkanimike oli ”kirjaaja”. Heillä oli sama hyvän sihteerin kyyhkysen viattomuus ja käärmeen myrkyllisyys.

Minulla oli päämiehinä puolet 60-luvun kulttuuriradikaaleista eli osa 70-luvun stalinisteista. Luulen että Suomen poliittisen liikehdinnän väkivallattomuus johtui sihteereistä. Kenet sihteeri kerran seivästi katseellaan, hän pysyi osana entomologista kokoelmaa, kykenemättömänä aiheuttamaan hämminkiä ympäristölleen.

Jos sihteeri oli todennut, että Casimir Ehnrnrooth tai Jörn Donner oli hampuusi, kun taas Juuso Waldenin pikku erikoisuudet olivat täysin hyväksyttäviä hänen vastuullisessa ammatissaan, tuomiot olivat lopullisia ja oikeita.

Ainakin Rouva Nieminen, joka matkusti kesäaikaan puolisonsa ohjaaman ja kuljettaman moottoripyörän sivuvaunussa Kukkia-järvelle, edusti suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoistavaa elementtiä. Hän piti herrat kiinni todellisuudessa ja arkipäivässä ja vaati siivoojalle palkankorotusta. Hän opetti perusasioita nuorelle juristille (minulle), kun Carola Standertskiöld pakkasi vähän hengästyttämään: ”Voi voi, kun Aino Achté tuli toimistoon, oli se silti toista.”

Myöhemmässä työelämässäni Reenpäät karut kaksoset pelkäsivät vain pankkia ja neiti Toivaista. Neiti Toivainen puolestaan esitti uskottavasti maailman arinta ja kilteintä ihmistä, mutta tiesi kassatilanteen ja vekselisalkun sisällön. Ja Heikki Reenpään (ilman A-kirjainta) sihteerinä toiminut vapaaherratar P. kävi tarvittaessa lyömässä kesken kokousta herrojen pullojen korkit kiinni, koska kustannusmaailmassa oli tapana päihtyä toivottomasti vasta puolilta päivin.