Koskenniemen puolustus

En edelleenkään pidä V.A. Koskenniemeä ihmeellisen hyvänä kirjailijana, mutta haluan esittää painavan huomautuksen.

Ensinnäkin hänen tapansa pumpata eurooppalaista kirjallisuutta ja ajoittain kansanlaulua suomalaiseen kirjallisuuteen oli hyödyllinen. Mieleeni tulevat Stil-nimiset julkaisut, joita äidilläni oli. Niissä oli kaavoja erilaisten vaatekappaleiden leikkaamiseen. Kyllä elegian tai oodin valmistusohjeet ovat olleet meille hyödyksi.

Toiseksi en mielestäni ole nihilisti, vaan Occamin partaveitsenä tunnetun metateorian ystävä. Tämä partaveitsi ei ole enempää kuin tapa siivota ajatuksia. Jos yksinkertainen vastaus on riittävä, ei ole syytä hakea kaksinkertaista ratkaisua. Kolmogorovin kompleksisuus ei ole hyve myöskään yhteiskuntatieteissä eli jos selityksen nimi on pidempi kuin itse selitys, asiassa on jotain märää.

Siksi näen myös suomalaisen kirjallisuuden vaikuttajien toiminnan valtataisteluna, jossa kirjallisilla ja taiteellisilla arvoilla ei ole selittävää merkitystä.

Koskenniemi voitti kilpailun modernisteja vastaan. Modernistien koulukunta, johon itse lukeudun, oli väärässä, ja alkaa olla unohtunut.

Koska Koskenniemi oli ”vaskisti” ja siksi sotien jälkeen aiheelllisesti alakynnessä, Occam ja minä sanomme, että Tuomas Anhavan, Eino S. Revon, Kai Laitisen, Jouko Tyyrin ja muutamien muiden vetämä vallankaappaus, jota elitisti Matti Kuusi, professori Irma Rantavaara, neitimaisteri Annamari Sarajas ja sopivan pakoreitin aina varmistanut Pekka Tarkka, meni mäkeen Mika Waltarin ja Väinö Linnan takia.

Anhava, Tarkka, Pekka Lounela & Co. munasivat itsensä nimeämällä ”Tuntemattoman sotilaan” poikien seikkailukirjaksi ja ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan oppimattoman työmiehen tuherrukseksi.


Kai Laitinen kirjoitti, että valtionpalkinnon antaminen ”Mikael Karvajalalle” oli kansallinen häpeä. Sinuhe ei sitä saanut, koska vasemmistolainen Raul Palmgren osoitti kaikille halukkaille, että teos oli mitätön, taantumuksellinen ja epäsiveellinen. Jouko Tyyri kehui arvostelussaan, ettei hän ollut jaksanut lukea epäajankohtaista ja huonosti kirjoitettua ”Mikael Hakimia” lähellekään loppua. Anhava piti ”Johannes Angelosta” mitättömänä viihdekirjallisuutena, ja ”Turms kuolematon” taas antoi Ruotsin akatemian Artur Lundqvistille aiheen sanoa (Suomesta kuiskatun) repliikin, ettei historiallinen romaani ole kirjallisuutta eikä siis tule kysymykseen Nobelin yhteydessä.

Tiedossani ei ole, mihin Lundqvist unohti von Heidenstamin, Anatole Francen, Pär Lagerkvistin, Selma Lagerlöfin, Sigrid Undsetin, Thomas Mannin, Hermann Hessen ja noin kymmenen muuta. Modernistien määrittelemän ajanvietekirjallisuuden isä lienee ollut Tolstoi, joka jätettiinkin ilman Nobelia.

Koska kirjallisuuden on oltava vaikeatajuista ja epäsuosittua, helppotajuinen ja suosittu ei voi olla hyvää. Waltarin kirjoja myytiin yli 20 kielellä ja niitä kohdeltiin mm. Ranskassa, Saksassa, Italiassa ja Espanjassa korkeana kirjallisuutena ja tekijää mestarina, joka pääsi sanomalehden etusivulle aina saatuaan sekavuuskohtauksen lentokentällä.

Waltari sai Koskenniemeltä erittäin vahvaa tukea senkin jälkeen, kun mm. Paavo Ravila oli ilmoittanut pitävänsä Waltaria oppimattomana henkilönä, josta ei voinut leipoa akateemikkoa, ja oli päädytty – Toivo Pekkaseen. Keskustelussa oli ehdotettu myös Yrjö Jylhää, mutta joku oli muistanut, että Jylhä oli valitettavasti kuollut niin että hänen nimittämisensä olisi ollut teknisesti vaikeaa.

Waltarin harrastaminen maksoi Panu Rajalalle vielä 2008 paljon, koska hän ei nähdäkseni ollut edes ehdolla Tieto-Finlandiaan eikä valtion tiedonjulkistamispalkintoon, kirjoitettuaan vuosikymmenen ylivoimaisesti parhaan elämäkerran (Unio Mystica – Mika Waltarin elämä ja teokset). Kirjasta käy nimitäin ikävän selvästi ilmi, miten myrkyllisesti vallan kahvaa tavoitelleet kirjallisuusmiehet ja –naiset Waltarin teiliasivat. Rajalan teilaamisesta onkin sitten huolehtinut nuorempi polvi. Waltari itse sanoi, ettei hän opeta kansaa, vaan yrittää oppia kansalta pukemalla sanoiksi sellaista, minkä lukijat melkein jo tietävät. Kuten sitten Kalle Päätalo, joka ei edelleenkään ole ”kirjallisuutta”.