Pelzfuss

Kun löysin hukkaamani niteen, jonka joku oli piilottanut kirjakauppaan, luin kirjan loppuun, neljännen tai kuudennen kerran.

Joku uskollisista uskollisin saattaa muistaakin, että nimesin Mikael Hakimin Waltarin parhaaksi teokseksi aikoinani (25.11.2007) tässä blogissa tekstissä, jonka kirjoitin saatuani vihiä, että taustalla oli oikea henkilö, uskonnollinen luopio Carvajali. Edes Ritva Haavikko ei tiedä tätä – hän on julkaissut laajoihin haastatteluihin perustuvia kirjoja Waltarista ja nyt viimeksi artikkelikokoelman Mika Waltari, valloittaja (2009).

Olen opettanut teitä väärin, lapset. Olen usein väittänyt, että meiltä puuttuu sekä elokuvasta että kirjallisuudesta veijariromaanin eli pikareskin perinne, muutamaa poikkeusta lukuun otamatta (Pentti Haanpää).

”Mikael Karvajalka” on pikareskin perikuva. Se toistaa tai oikeastaan enteilee sarjakuvan ja elokuvan toiminnallisia kaavoja ja on viattomalle lukijalle ehkä suositeltavampi kuin ”Sinuhe”, ”Johannes Angelos” ja ”Turms kuolematon”, jotka ovat kaikki sitä kirjallisesti paljon etevämpiä.

Kyllähän myös ”Sinuhe” on pikareski, mutta siinä on ainakin kuusi eri romaantyyppiä päällekkäin. Vahvimman vaikutuksen tekee Camus-tyyppinen kerros ihmisen osasta, valinnan mahdottomuudesta, aidon uskonnollisen etsinnän tuloksesta, joka on ”kyllä ja ei”. On mahdotonta että. On mahdotonta että ei.

”Sinuhe” ei saanut ilmestyessään valtionpalkintoa. Maila Talvio oli luvannut koko omaisuutensa, jotta tuon siveettömän teoksen ilmestyminen estettäisiin. V.A. Koskenniemi moitti sitä irstaudesta ja kommunisti Raul Palmgren leimasi sen taantumukselliseksi oikeistoviihteeksi.

Huvittavaa kyllä, vielä arvostetut professorit Irma Rantavaara ja Annamari Sarajas olivat 1970-luvulla samaa mieltä. Ainakaan asiallisen tutkijan ei pidä tahria mainettaan ajanvietekirjallisuuden selvittelemiseen.

Lukeva yleisö oli eri mieltä. Kirjaa myytiin tuoreeltaan 100 000 kappaletta ja on nyt myyty 350 000. Äitini kertoi ihmetelleensä ryntäystä hoitamaansa Kauhavan kirjakauppaan, kunnes kuuli, että papisto oli varoittanut rippikoululaisia tästä syntisestä kirjasta.

”Karvajalka” on siis viihteellisin näistä historiallisista romaaneista, ja siinä tuntuu myös tietty väsähtäneisyys. Ennen kaikkea siitä näkyvät esikuvat, luonnollisesti Cervantes ja Rabelais, mutta ennen kaikkea Seikkailukas Simplicissimus, jonka olemassaolo tehdään täten arvoisille lukijoille tiettäväksi.

Koska tuo teos on kirjoitettu herra Grimmelshausenin toimesta 1600-luvun lopulla, se on tietenkin rönsyilevä ja loppumaton tarina 30-vuotisesta sodasta, jonka kuluessa muun muassa suomalaiset panssariratsastajat paistoivat sikoja ja heidän talonpoikian vartaalla suuresti päähänpistostaan huvittuneina. Luultavasti vain kroaatit olivat eläimellisyydessä suomalaisten veroisia. Tarvittiin tosi runoilija – Topelius – luomaan hakkapeliitoille myönteistä mainetta.

Tulen raportoimaan asianmukaisesti tästäkin asiasta, mutta Peter H. Wilsonin uusi ”Europe’s Tragedy. A History of the Thirty Years War” (2009) on laaja (tuhat normaalia isompaa sivua) ja minua syvästi kuohuttava, koska kirjoittaja tulee kuvanneeksi esimodernin tuomioistuinlaitoksen syntymisen keisarin ja Saksan herrojen ristiriidoista. Kaikkien Euroopan tuomioistuinten todellinen esi-isä oli keisarillinen Reichskammergericht, jonka aseman vakiinnutti ironisesti itse elämämme vuosisadan maailmansodat julmuudessa ja laajuudessa kukaties ylittänyt ”ensimmäinen maailmansota” 1618-1648.

Mutta Mikael Karvajalka sai kokemusta korkeasta politiikasta seuratessaan Kristian Tyrannin toimeenpanemaa Tukholman verilöylyä, ja vaelteli ympäri Eurooppaa Lutherin ja talonpoikaissotien aikana ja päätyi Rooman ryöstöön 1527 – (Waltari mainitaan Wikipedian artikkelissa ”Sack of Rome”).

Pikareskin sankarilla on aina kaveri, jota sankari pitää itseään tyhmempänä, mutta joka itse asiassa on sekä fiksumpi että ennen kaikkea vahvempi – Antti Tykinvalaja, hänkin Turun seudulta. Lisäksi asiaan kuuluu ankara juopottelu, muttama hyvä ja useita paholaismaisia naisia, sekä loputon kulkue paavin hiippaa, kuninkaan kruunua tai muuten vain kultabrokadia kantavia tolvanoita.