Maksuton mainos

Minulla on valmiina juhlallinen kirjoitus juhlallisista asioista, mutta illalla alkoi väsyttä. Vanhana joskus väsyttää.

”Voimala” on erittäin hyvä ohjelma. Päätin jättää eilisen jakson katsomatta, koska sen otsikko oli ”Voiko Shakespeare sonetti, koskeetus tai musiikki parantaa sairaan”?

Suhtaudun kireästi niin sanottuihin vaihtoehtohoitoihin, koska olen nähnyt ihmisten kuolevan niihin. Tiedän hyvin, ettei omintakeisia hoitoja pidä miettiä koululääketieteen sijasta, vaan rinnalla. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu käytännössä.

Vain otsikko oli huono – vastaus on tietenkin, ettei voi. Ohjelma oli kuitenkin aivan muuta.

Kansallisteatterin näyttelijä kertoi, millaista on esittää sata kertaa Shakespearen sonetteja vangeille, dementikoille, erilaisille hoidokeille. Liukaskielinen musiikinopettaja oli sitä mieltä, että laitoksissa saisi esimerkiksi laulaa, mutten vaan, vaikkei osaisikaan. Ja sitten tämä viulisti Teemu Kupiainen kertoi, millaista on soittaa Bachin Chaconnea lehmälle, apinoille tai hirveässä pilvessä oleville kuulijoilla heavy metal –tapahtuman yhteydessä.

Peter Høegin ”Hiljaisissa tytöissä” on sama ajatus ja sama kappale. Päähenkilö murtautuu poliisin saartorenkaan läpi, koska on ”yleisesti tunnettua”, etteivät väkivallantekijät pysty vastustamaan Chaconnea, vaan laskevat aseensa.

En ilkeä ryhtyä selvittelemään, mutta luulen kirjoittaneeni itse 1994 tai 1997 kirjassani, että kuoleva ihminen voi ymmärtää laulua ja yhtyä lauluun vielä silloin kun hän ei pysty enää puhumaan eikä tunne ketään. Tuo kirjoittamani perustui kokemukseen.

Isäni mainintsi hiljan eräästä Kaunialan juhlasta, että hienoa oli, mutta kuoro lauloi falskisti.

”Voimalan” jälkeen kysyn, mikseivät Espoon ja Vantaan kamarikuorot, joita on monta todella korkeatasoista, käy joskus harjoituksen päälle vetäisemässä joko vain vanhoille tai vanhoille ja muistisairaille ”Jesu meine Freude” tai ”Komm Jesu komm”.

Totta kai kuulijoista joku mölisee ja joku suuttuu, mutta... Ohjelmassa mukana olleet kysyivät, mikä ihminen on päättämään, mitä toinen ihminen ymmärtää äänistä, väreistä, kosketuksista.

Kovasti tämä panee tuumimaan. Ajatus vastaa täsmällisesti omaa estetiikkaani. On soitettava ”Rillumareita” uudemman kamarimusiikin ystäville ja Bartokia laitoksissa. Bartokilla totisesti on iloista ja kaunista musiikkia, mutta jos saisin itse ilon oikaista koipeni kotona, tilaisin varmaan musiikiksi levyltä sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille.

Näyttelijä Jussi Lehtonen siis esittää Shakespearen sonetteja vankiloissa ja laitoksissa ja kertoi nyt televisiossa, että joskus mummut ja vaarit esittävät hänelle puolestaan ”Kas metsämökin akkunaa, sielt’ tonttu ulos kurkistaa”.

Kaikki kyynikon sanakirjat tähdentävät poliitikoille ja muille pelleille ohjeeksi, ettei yleisöä voi koskaan aliarvioida. Ihmiset ovat muka vielä tyhmempiä ja herkkäuskoisempia kuin voisi kuvitella.

Olisin tästä sitä mieltä, ettei yleisöä voi koskaan yliarvioida.

Täytyisi ehkä kokeilla pitkästä aikaa. Itse asiassa kävimme kauan sitten Olavi Heinosen kanssa näyttämässä vanginvartijoille Bressonin elokuvaa ”Kuolemaantuomittu on karannut” ja keskustelemassa asian johdosta. Se oli Aimo Myllylä –vainajan aikaa Vankeinhoidon koulutuskeskuksessa.

Seuraavalla kerralla vangit mukaan!