Kaapelihallissa

¨Yksi laulajista pakotti meidät paikalle. Paikalla frakkipukuinen nuorukainen puhui jotain näistä blogeistani, hyvin täsmällisesti ja tietävästi. Kieltämättä kauhistuin.

Avanti, Polyteknikkojen kuoro ja sen seniorit, Espoon kaiku, esittivät sellaista suomalaista musiikkia, jota ei ole kuultu sitten sodan. Lisäksi Jorma Hynninen lauloi Suomalaisen rukousen ja Klamin – Jylhän ”Kuujärven kunnaat”.

Paskemminkin voi iltansa käyttää. Paljon.

Olimme heti eri mieltä Klamista vanhan ystäväni Isopuron kanssa. Häntä viehätti harmonioiden kangastuksenomaisuus. Minua se harmitti. Musiikki on kuulijan korvien välissä. Tämä ei ole Gertrud Stein –muunnelma, vaan pitävää tiedettä. Pelkästään korvakäytävä vaihtelee niin paljoln ihmisestä toiseen, ettei tiede tiedä, miksi kuulemme esimerkiksi säveltasot kohtalaisen samanlaisina.

Kuuluttaja kehui, että osa nyt kuulluista lauluista oi Martti Turusen Aunuksessa sävetämiä ja esityttämiä.

Kuiskasin veljelleni, että täytyy muistaa sanoa isälle. Hän lauloi ”Pyssyn” johdolla Aunuksen rintamamieskuorossa, ja osaisi varmaan stemmatkin vielä.

Niin pitkä on elämä. Siitä tulee siis 70 vuotta. Olli Alho sanoi jotain kiusoittelevaa, kun olin kiitellyt Lapinlahdenkadulla asumista, että lyhyt matka hullujenhuoneeseen ja hautausmaalle. Olli kai kysyi, että kai Kemppisellä on jotain bessewisser-henkistä lisättävää tähänkin. Minun oli pakko myöntää kuulleeni isältäni yksityiskohtaisen selostuksen nyt esitetyn ”Syvärin laulun” tekstin syntyvaiheesta. – Jylhä oli juovuksissa, ja lentäjäluutnantit kirjoittivat sanelun mukaan runon muistiin suoraan pöytäliinan alta. Nurmoilassa majaili TK-komppanien lisäksi lentolaivue, jossa isämme palveli 1942.

Suomen musiikkimaku on saksalaisen perinteen pauloissa. Meillä on Sibelius, ja nuoret kapellimestarit ovat osoittaneet, että Madetoja oli mainio säveltäjä. Konserttimusiikki ei ole tullut alas. Miltä kirjallisuus näyttäisi, jos suhtautuisimme siihen samoin? Tässä konsertissa Väinö Raitio hätkähdytti hienolla musiikilla. Aarre Merikanto ei tietenkään hätkähdyttänyt, koska hän on tunnetusti niin hyvä.

Ehkä tällä on jotain tekemistä kustannusten kanssa. Nuotit olivat ennen kalliita painaa ja orkesterit olivat arkoja yleisöstään. Konserttitoiminta ja jopa levytuotanto noudattaa eksponenttilakia (”pitkä häntä”). Sibeliusta saa maitokaupastakin, Raitiota ei mistään. Ja miksi tästä on poikkeuksena ooppera? Joonas Kokkonen ja Aulis Sallinen ja miksei myös Rautavaara tunnetaan ainakin niminä ja joku harhailija on saattanut eksyä heidän suurenmoiseen orkesterimusiikkiinsa.

Kukaties olemme nurkkakuntaisia myös runoudessa. Tällainen Avantin ilta Kaapelitehtaalla tuo mieleen Yrjö Jylhän, joka on sotarunoilijamme, ja ehkä pari Koskenniemen kalskutusta. Olen suuri Jylhän ihailija, ja Kailaan ”Suomalainen rukous” kaikui kerrankin muuna kuin virtenä.

Mutta sota loppui. Hellaakosken lisäksi meillä on sodasta runoillut P. Mustapää, jota ei ehkä aina haluta muistaa, koska hän oli niin hyvä.

Katkelma, laillinen sitaatti: (Maaliskuun idus): Lumisessa lahopuussa / tikka takoo maaliskuussa./ Runoilijan tapaan taas ja soittoniekankin,

istuin — Lappeenrannan tiellä — / kolkon katkeralla miellä / kolonnassa, lavetilla kenttähaupitsin.

Hymähdämme toisillemme, / monta sanaa virka emme. / Runoilija lausahtaa: ”Taas maassa rauha on.”

Vänrikkimme Summaan kuoli, / vääpeli on jalkapuoli, / soittoniekka sokea ja minä onneton.
(Valokuvassa Syväri.)