Virkamatkalla valokuvausliikkeessä

Picasan verkkoalbumi riittää käytännön tarpeisiin, vaikka se taitaa pienentää kuvia enemmän kin Flickr. Kotirauhan rikkominen lähettämällä tuttaville linkkejä kaikenkarvaisiin kuviin on silti mieluisaa puuhaa. Sitä ei ole edes huomattu kieltää laissa.

Suvuissa on vanhoja ihmisiä. Muuten voi olla, että valokuvausliikkeen palvelut jäisivät käyttämättä. Valokuvausliikkeet ovat kaiken kaikkiaan heikoissa kantimissa. Siksi on yllättävää, että uutta on keksitty.

Ensin väitten- tai moitteenvarainen mielipide: kuvien tulostaminen vanhoille sukulaisille omalla printterillä ei ole välttämättä järkevää. Ainakin täällä meillä kymppikuvat saa odottaessa ja halvalla. Ne ovat parempia ja kestävät paremmin valoa kuin itse tehdyt kopiot. Kääntäen: en pidä järkevänä törsätä rahaa tavanomaista Anttilan tarjouksen tulostinta ihmeellisempään laitteeseen. Muilla on toisia tarpeita.

Olen jo muuttunut kaikkien kauppojen kauhuksi: ostaja joka tekee parin euron kaupat ja jää hölöttämään niitä näitä. Niipä tulin möläyttäneeksi ajatukseni tapiseerata huoneeni seinän luovutetun Karjalan kartoilla, kunhan keksin järkevän keinon tulostaa niitä. Myyjä sanoi että peremmälle ja tiesi, että tällaista läpinäkyvää kangasta käytetään Oopperassa lavasteisiin ja tuossa on neljäkymmentä muuta vaihtoehtoa.

Seuraavaksi hän pyysi konehuoneen puolelle ja näytti ylpeänä samanlaista herraskaista komeroa mallia Muurame tai Masku ja tyyppiä kärsinyt maailman myrskyissä kuin minulla on itselläni tässä huoneessa. Kaapissa oli etelän palmuja ja aurinkorantaa. Hän sanoi lähettäneensä oven sellaisenaan alustaksi, ja oma valokuva oli tulostettu huomattavan isokokoisena suoraan sen pintaan.

Seuraava havaintoesine oli tyyny. Hotelliketju oli kuulemma tilannut Kodakilta ziljoona tyynyä, malli alcantras tai sinne päin (sekoitemuovi), johon oli tulostettu kumpupilviä.

Ei yhtään huono ajatus. Kysyin varovasti, voisiko muumipeikon korvata lähettämällä esimerksi mukin ja sopivan kuvan. No problemo.

Varsinaisesti riehaannuin, kun hyllyltä otettiin itse asiassa kaunis valokuva, joka oli tulostettu lasilevylle. Kulmiin oli nakerrettu asiaankuuluvat reiät niin että kesäisen järvimaiseman voi ripustaa nailonsiimoista ikkunaan.

Itsestäni en mene sanomaan, mutta usein mainitut suvun naisihmiset eivät luultavasti osaa edes kuvitella mitään sen ihanampaa kuin rakkaat, muistoista rikkaat mökit lasilla, ikkunassa, valoa vasten.

Äitini todella teetti vuosikymmeniä sitten saunamökin, jonka esikuva oli Martta Wendelinin postikortti – pitkää heinää katolla. Kun hän lähetti valokuvan mäkistä Wendelinille, hän sai ostaakseen öljymaalauksen, joka oli olennaisesti sama kuin hänen 1930-luvun muistikuvansa. Se maalaus on seinällä, eikä kenenkään tarvitse enää hävetä sitä että pitää Martta Wendelinin tai Rudolf Koivun kuvista.

Itse otetun kuvan tulostaminen lasille kiepautti heti mieleen ratkaisun, jolla voi itse selviytyä mummon piironki –oireyhtymästä eli siitä tosiasiasta, että joissakin paikoissa on hankalasti pölytettäviä ja helposti kaatuvia valokuvia ihan niin kuin Pohjanmaalla oli tapana – viisi ylioppilaspoikaa, kaikki Talvisodassa kaatuneita. (Todellinen esimerkki, Jalasjärveltä.)

Siis arkeen: neljä tai kahdeksan kuvaa suoraan akryylille tulostettuina ja tämä ainoa akryylilevy sitten naulalla seinään. Useat henkiökuvat lasi- tai muovilevyn alla kehyksissä näyttävät tyhmältä. Sijoittelu on melkein ylivoimaista. Läpinäkyvän levyn ”sisällä” eli pinnalla se ei ole niin nuukaa.

Olennaista on, että tällaisia erikoisempi tulosteita, joita tietysti on tehty iät ajat messuille ja ties mihin, saa muutamalla kympillä ostarin valokuvauspuodista (Kodak Express).

Kiitos, professori Kemppinen! Päivän Pirkka.