Tappamisen hyödyllisyydestä

Kukaan ei opeta psykiatreille selvää puhetta. Lääkäreissä on muutama kuuluisa poikkeus. On niitä muitakin. Kuuntelin useaan kertaan tätä ihme höpöttäjää, josta kuulemma tuleen Ylen uusi pääjohtaja. Siitä en saanut selvää, mitä hän yritti sanoa, jos mitään. Vaikutelmana välittyi: ole kiltti rikkaille (Erkko, Alma).

Keskustelua ja kysymyksiä herättävät posttraumaattiset häiriöt. Joku aina sanoo, ettei sellaisista ennen mitään tiedetty. Oltiin sodassa ja hukuttiin merellä mtta siitä vain jatkettiin rinta kaarella.

Entä jos asia on juuri päin vastoin? Entä jos jokin osa vääristymisestä ja kärsimyksestä johtuu hoitamattomista vammoista?

Kukaties niin sanotut henkiset vammat ovat tarttuvia. Tämä ajatus ei ole mitenkään omaperäinen. Peruspsykologiakin taitaa lähteä siitä, että vanhemmat istuttavat vikojaan ja puutteitaan lapsiinsa ja lapset sisaruksiinsa.

Entä jos nämä hiukan naurua ja harmia herättäneet sotamuistojen vaalijat – vainajia jo jokseenkin kaikki – jotka kokoontuivat jaloviinapullojen ääreenn kertaamaan, mitä Vuoksen tai Syvärin varrella tapahtui, olivatkin viisaampia kuin vaikenijat?

Ruotsissa on Estonia-ongelma, ja Suomessa munasin itse hiljan tsunami-ongelmassa. On aina mahdollista, että puhuu puolivieraalle ihmiselle näistä katastrofista uutistapahtumina, ja toinen purskahtaa itkuun tai rupeaa raivoksi.

Monia vuosikymmeniä ihmisten asenteissa näkyivät irralliset tapahtumat. Kansalaissodan punaiset olivat kaikki hirttämättömiä roistoja, koska Pekkalan kartanon isäntä, hyvä mies, surmattiin raa’asti. Kartanonherrat olivat ihramahaisia verenimijöitä, koska Laukon torpparit häädettiin.

Pelkään että ns. maailmankuva rakentuu juuri näin.

Oletan, että ihmisryhmillä on ollut sata tuhatta vuotta sekä kemiallisia että muita itseparannuskeinoja. Lähes varmoja tapauksia ovat myytti ja satu. Kun niitä kerrotaan ja kerrataan, kuulijat tuntevat mielihyvää, mutta ehkä ne myös parantavat?

Olisi houkuttelevaa tulkita kirjaimellisesti Jeesuksen vaatimus: tehkää parannus – parantukaa.

Uhkarohkea ehdotus. Kirjojen ja elokuvien bestsellerlistat osoittavat, että ainakin viimeksi kuluneet 50 vuotta väkivalta- ja jännityskertomukset ovat hallinneet yhdessä haaveellisten romanssien kanssa. Itse asiassa ne ovat hallinneet 5 000 vuotta, mutta ei nyt riidellä siitä.

Toisin kuin elämässä esimerkiksi dekkarissa on alku ja loppu. Lukija tuntee kummaa tyydytystä, kun pahis putoaa kiljuen ja karjuen pilvenpiirtäjän ikkunasta ja sankari poistuu kohti auringonlaskua, juhlittuna tai salaa mutta joka tapauksessa tehtävänsä täyttäneenä.

Elämässä ei käy näin. Mutta me lääkitsemme itseämme tarinoilla.

En ole koskaan pitänyt Agatha Christiesta, mutta olen alkanut kunnioittaa hänen tuotantoaan yhä enemmän. Huomasin Hercule Poiroteista, miten syvästi Dame Agatha vihaa Englantia ja englantilaista yhteiskuntaa. Hän kiinnittää lukijan huomion Poirotiin, joka on naurettava henkilö mutta niin fiksu, ettei häntä parane vähätellä. Poirotin – tai Miss Marplen – varjolla Christie esittelee menneen Englannin hyvin ikäviä ja vastenmielisiä puolia.

Hammetin ja Chandlerin ja nyt Ellroyn Kalifornia valitettavasti on oikeista aineista uutettu tiiviste.

Georges Simenon oli kammottava ihminen, ja hänen suuri lempeytensä ja humanisminsa (Maigret’n hahmo) on tarkoitettu peittämään melkein kaikkien muiden ihmisten syvää raadollisuutta.

Jos tämä pitää paikkansa, meidän on syytä olla onnellisia suomalaisen jännärin selvästä noususta. Jos Reijo Mäki olisi malttanut mielensä, hänestä olisi tullut ”Jäätyneillä enkeleillä” Stieg Larson. Ei malttanut. Kirja on mainio, mutta osaan kuvitella täsmällisesti, miten hyvä siitä olisi tullut armottoman toimittajan pakottaman uudelleen kirjoittamisen jälkeen.