Takanotsa

Älkää yleensä uskoko, älkää liioin minua.

Asianajaja-isäni kertoi, en muista seurassa vai minulle, englantilaisesta asianajajasta, joka nosti pikkupoikansa seisomaan takanotsalle, otti askeleen taakse ja sanoi kätensä ojentaen:”Hyppää!” Poika hyppäsi, isä väisti. Kuhmu päähän, mustelmia ja iso parku. Isä sanoi:”Tämä oli sinulle tärkeä opetus. Älä koskaan luota kehenkään, älä edes omaan isääsi.”

Samoista piireistä on toinenkin hokema – ole kunniallinen, jos pystyt; ellet pysty, ole varovainen. Ulkomuistista sanoisin, että tämä olisi Lordi Chesterfieldin elämänohje menneiltä ajoilta.

Eli luin Uimosen kirjan Iiro Viinasesta loppuun ja tunnen tarvetta palauttaa lukijoiden mieleen, että Paavo Lipponen halusi monien kummaksi ja useiden kiukuksi Iiro Viinasen valtiovarainministeriöksi omaan hallitukseensa 1995. Vasemmiston ja ay-liikkeen nalkutus loppui jostain syystä. Sitten Viinanen meni Pohjolaan ja löi lopullisesti päänsä seinään.

Uimonen on oikeassa mainitessaan, että valtioneuvostossa ja vuorineuvosporukoissa toimitaan eri säännöillä. Hän jättää sanomatta, että rahamiespiireissä sääntö on, että sääntöjä ei ole. Kukaan ei ole vastuussa mistään. Politiikassa myös kelmi joutuu keräämään ainakin toisia kelmejä ympärilleen ja konnankoukut ovat usein sellaisia, että lehdistökin ymmärtää ne. Siten niistä voi tulla kohtalokkaita.

Talouselämässä todelliset tihutyöt ovat niin vaikeaselkoisia, ettei niistä saada aikaan uutisia.

Olen viime aikoina lukenut monta kirjaa ja suuren määrän artikkeleita sellaisista taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista, joista tiedän huomattavasti enemmän kuin nuo kirjoittajat. Tämä ei vaihteeksi ole pröystäilyä. Olen nyt sattunut olemaan itse mukana joissakin asioissa, aivan viime aikoinakin, ja sopimassa siitä, mistä vaietaan.

Minun ei tarvitse vetäytyä oletettujen periaatteiden taakse ja vakuutella, että en tule koskaan kirjoittamaan mitään mielenkiintoista. Tiedän nimittäin juuri sen, että ymmärrykseni on vajavainen. Poliittisista, taloudellisista ja, tahtoisin sanoa, kulttuurisista asioista voi olla todella selvillä vain jos on täysillä mukana pelissä kavaltamassa salaisuuksia ja levittämässä valheita.

Minä en ole. Olen vähä vähältä lakannut käsittämästä ihmisiä, jotka viihtyvät seurassa. Jotkut jopa lentelevät tuttavien kanssa sinne tänne, muka lomailemaan. Jotkut, kuten Iiro Viinanen, ammuskelevat viattomia eläimiä ympäri metsiä ja istuvat nuotiolla juomassa viskiä pullonsuusta.

Luullakseni Viinas-kirjan muuan piiloon jäävä asia on pankkien ja vakuutusyhtiöiden aiheellinen pelko ennen 2001 sekasortoa ja taas sen jälkeen.

Raha ei haise. Se ei myöskään puhu mitään kieltä. Sillä ei ole kotia.

Elän sen käsityksen vallassa, että ainakin saksalaiset finanssi- ja vakuutusjätit ovat useamman kerran miettineet, kannattaisiko skandinaviset firmat huitaista ohimennen hengiltä.

Kun tämänkin blogin kirjoittaja ja kommentoija käännähtelevät vanhasta muistista milloin Wenäjän, milloin Ameriikan suuntaan, sitä sopii ihmetellä.Weänäjä on hirmuinen, kuten tuota oikeinkirjoitusmuotoa käyttänyt siilitukkainen mies toisteli päiväkirjoissaan 1940- ja 1950-luvuilla. Ja Ameriikkaan on pitkä matka ja välissä on paljon vettä.

Saksalla on ollut enimmäkseen piilevä mielenkiinto ottaa haltuunsa muinaiset alusmaansa. Ruotsi tottelee ruoskaa. Se on nähty kahdessa sodassa ja useassa rauhassa. Tanskasta tuli 1866 suhteellisen autonominen maakunta. Suomi heittäytyi Saksan syliin talvella 1918 ja kesällä 1944 ja... Niin, miksi kukaan ei kysy, miksi Stasi oli niin kiinnostunut Suomen vakoilemisesta, ja miksi kukaan ei kysy, missä ovat nyt Saksan liittotasavallan vakoilupaperit?