Emännät

Yksioikoisen feminismin aika voi olla ohi. Muistan kun historian tutkijat ja arkeologit löysivät patriarkaatteja ja matriarkaatteja eli isän tai äidin hallinnoimia kulttuureja.

Ajattelutapa on oudon epäonnistunut. Tuntuisi viisaammalta pohtia miehen ja naisen, pojan ja tyttären, poikien ja tyttärien suhteellista painoa ja muistaa, ettei tämä ole kaksipaikkaista logiikkaa, vaan liukuva skaala.

En aikoinani tahtonut lainkaan käsittää, mitä uudet helsinkiläiset tuttavani tarkoittivat ajaessaan ”työläisten ja talonpoikien” asiaa, koska he olivat ”riiston kohteita”. Olin kasvanut Pohjanmaalla itse näkemään, että työläiset, joita oli paljon, olivat pienipalkkaisia ja etenkin puukkosepät myös poliittisesti kiivaita. Muutamaa pirtukauppiasta lukuun ottamatta kylän varakkaimmat olivat ”talonpoikia”, joista muuan hyvin muistamani omisti kuusi yhden manttaalin tilaa. Yli sata hehtaaria viljeltyä ei ollut edes harvinaisuus. Nämä riistetyt talonpojat olivat joko entisiä IKL:n ja Lapuan liikkeen kannattajia tai sitten maalaisliittolaisista uppiniskaisimpia.

Kuulin myös naisten alistetusta asemasta. Sekin hämmensi, sillä oli hyvinkin yleistä, että emännät huolehtivat talon rahavaroista ja antoivat isännälle kauppala- tai kaupunkimatkalle käteistä harkinnan mukaan ja ankarin tilintekovelvollisuuksin.

Sekä Lapualla ennen sotia että Kauhavalla sotien jälkeen kunnallispolitiikassa oli raskaan sarjan emäntiä, sanan useissa merkityksissä.

Kukaties Kauhava on jonkinlainen poikkeus. Yritystoiminnassa kudonta oli suosittua, ja bisnestä pyörittivät melkein yksinomaan naiset.

Tämä tuli mieleen, kun aamutelevisiossa väitteen mukaan juhlapukuna muotiin tullutta körttivaatetusta esitteli kaksi pätevää naista, joista toinen on tuttavani, Ilta-Sanomien toimittajasta maakuntalehteen palannut Heli K.

Körttiemännän kirkkoasu oli niin tyylikäs, että en ihmettelisi, jos siitä tulisi vaihtoehto kohdittain hiukan omituisille ja hyvin kalliille muinais- ja kansallispuvuille.

Ellei Eleniuksen Jaska anna kirjallista suostumusta, en pidä itse itseäni oikeutettuna körttivästin käyttämiseen, vaikka olisi kieltämättä hienoa, kun lukisi ”111” takin hännässä. Miehen takissa oli näet kolme halkiota. Solmion tai taitetun kauluksen pitäminen oli maailmallisuutta. Jos joku olisi jo pannut asiaa merkille, olen oman käsitykseni mukaan körttiläisyyteen kallellani.

Televisio jututti myös kahta naispuolista ehdokasta Helsingin piispan virkaan. Mistähän kaikesta olisi vältytty, jos emännät olisivat päässeet pappisvirkoihin jo ennen sotia? Kasvatus ja sielunhoito sujuvat perinteisesti heiltä, ja naisia on ollut hyvin paljon kutsumusammateissa, esimerkiksi kansakoulunopettajina.

Panin merkille järjenvastaisiin ajatuksiin erikoistuneen Luther-säätiön leikkipiispan, joka yhdessä muiden hurma- ja räyhähenkien kanssa puhuu johdonmukaisesti Raamatusta kirkon perustuslakina. (Haukkumanimi on M. Lutherin – Schwärm- und Rottgeister). Eräät ovat sairaalloisen kiinnostuneita sukupuoliasioista, kuten naisista ja homoista.

Taudinkuva on selvä. Kiivauden syy on pelko. Jotkut pelkäävät omaa ihmisyyttään.

Kielikuvassa perustuslaista ei ole järkeä teologisesti eikä juridisesti. Laki tarkoittaa sääntöjä, joiden rikkomisesta on haitallinen seuraamus. Kahta maailmanuskontoa on kuvailtu lakiuskonnoiksi. Kristinusko ei ole sitä. Raamattu sisältää mielenkiintoisia käskyjä ja kieltoja muun muassa sopivista ja saastaisista ruoka-aineista, uhreista, papeista. Lisäksi siinä on hurjia kertomuksia massamurhista ja muuta, mistä on vaikea eristää käskyjä tai kieltoja. Filistealaisetkin on jo hävitetty eikä faarao ole ajankohtainen uhka.

Uskonnosta lain löytävät ihmiset ovat viime vuosituhansina osoittautuneet oman edun tavoittelijoiksi. Toistelen lakia vastaan uskon kuvauksen latinankielistä versiota Paavalin kirjeestä – ”argumentum non apparentium” ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä.