Tota niin

Aamutelevisiossa on sanottu kello yhdeksään mennessä 97 kertaa ”tota noin”. Ei se tota noin mitään. Televisio on parempi kuin radio, varsinkin suora lähetys. Oli onnenpotku ostaa ja asentaa pieni televisio tuohon tietokoneen näytön lähelle vasemmalle. Enimmäkseen kuuntelen televisiota ja osaan nyt parin vuoden kokemuksella sanoa, että puheet ja pärstä (katseet, ruumiin kieli) ovat enimmäkseen eri paria. Uskottavuus syntyy ristiriidasta.

Olen sama mieltä monen kommentoijan kanssa rangaistustasosta. Suomi on vähä vähältä hilautunut vanhan yhteiskunnan arvoista. Ennen kajoaminen toisen omaisuuteen esimerkiksi varastamalla tukko heiniä ladosta, oli raskas rikos. Sen sijaan perheenjäsenten mukiloiminen ei ollut rikos ollenkaan ja tuntemattomien hakkaaminen aidan seiväksillä ja makkarahaloilla oli hyväksytty tapa alleviivata sanottavaansa. Sellaisen jutun viemistä käräjille pidettiin kummallisena, ja tuomarikin osoitti sen tyytymällä sakkorangaistuksiin, mikäli lyödylle ei ollut aiheutettu luunvikaa.

Rikolliset ovat yhteiskunnan eliittiä. Heidän kykynsä verkostoitua on ihmeteltävä ja heidän taitonsa tuoda innovatiivisia menetelmiä muun yhteisön käytettäväksi on korvaamaton. Lisäksi he työllistävät sangen pienin kustannuksin poliisit ja tuomarit. Hattu päästä, hyvät rouvat ja herrat!

Tuon äskeisen voi sanoa akateemisemmin: oikeus määritellä tekoja ja menettelytapoja rikollisiksi on taistelula hegemoniasta. Vain osa rikoksista on perinteisesti ja eettisesti selvästi hylättäviä. Esimerkiksi nuorten miesten murhauttaminen maan puolustamisen vuoksi on ollut perinteisesti myös uhrien mielestä oikein ja autuaallista. Hegemoniataistelua on Suomessa selvittänyt hyvin Heikki Ylikangas. Heikillä on huonompiakin kirjoja, mutta hänen selostuksensa hovioikeuden perustamisesta maahan kuninkaan ja aatelin valtataistelun tuloksena ja kansanomaisen tuomiovallan ohjaamisesta vähäpätöisiin asioihin, kuten joutaviin kiinteistö- ja perintöriitoihin, on täyttä asiaa.

Nyt on käsillä tilanne, jossa auktoriteetit paukkuvat taas. Olen tietenkin samaa mieltä kuin poliisit. Verkkorikollisuus on erittäin vakava uhka. Verkkohyökkäykset ovat lisäksi kansallisen painostuksen väline ( Venäjä  Viro) ja niillä on yhä suurempi merkitys kuumassa sodassa.

”Hakkerietiikan” aika on ohi. Se ei ehtinyt täysi-ikäiseksi eli 18 ikävuoteen. Luulen että ystäväni Himanen ei ole valmis allekirjoittamaan tätä väitettä. Tietokantojen ravisteleminen pelkästä tekemisen ilosta ei käy päinsä, kun toiminnan seurauksena alkaa olla mittavia taloudellisia vahinkoja myös yksityisille. Hakkerien menetelmin tyhjennettään pankkitilejä.

Tappouhkaukset ja kunnianloukkaukset on toistaiseksi merkitykseltään vähäisempi asia, vaikka ennen pitkää uhkailu alkaa johtaa tekoihin ja esimerkiksi nahkaliivimiehet ryhtyvät harrastamaan suurimittaista kiristämistä sähköisiiin välineisiin tukeutuen.

Elinkeinoelämä toimii jo verkossa tavalla, joka on uusfeodalismia. Joidenkin vuosien kuluttua olemme uus-maaorjia joka sorkka. Tämä on ennustus, eikä mikään iloinen ennustus.

Kaikilla asioilla on kolme puolta, etu-, taka ja sisäpuoli, ja sisältä ei näe kunnolla. Muutos antaa myös suuria mahdollisuuksia. Ajatelin ehdottaa, että tietotekniikan peruskurssiin liitettäisiin tämän antiikin runon ulkoa osaaminen:

”Vaaliaksene ystävyyden lakeja/ keksi Luonto välineet, joiden / avulla erossa olevat saavat / mahdollisuuden jakaa elämänsä / sattumukset: kynän, papyrusarkin, / musteen ja kullekin ominaisen / käsialan, kaukaa kaipaavan / sielun tunnusmerkit.” (”Anthologia Graeca 9, 401, suom. Tiina Purola, teoksessa Kirjallisuus antiikin maailmassa.)

Lähdeteos tunnetaan myös nimellä Anthologia Palatina; se on sama kirja, jota Pentti Saarikoski ja Ezra Pound ovat kääntäneet huonosti ja omavaltaisesti.
En ehdota teosta oheislukemiseksi, koska monet sen pikku runot ovat epätavallisen arvoituksellisia ja monimielisiä. ”Palatina” on Pfaltz latinaksi ja Palatine englanniksi ja tarkoittaa erään käsikirjoituksen säilytyspaikkaa.

Kreikkalainen arvoituksellisuus iski viimeksi Anneli Jäätteenmäkeen. Hän siteerasi televisiossa täsmälleen väärin Herakleitosta, tätä ”panta rhei” –miestä sanomalla, ettei pidä astua kahdesti samaan virtaan. Herakleitoksen väitetään sanoneen, ettei voi, vaikka mikä olisi.