Vallankäytöstä väärinkäytöksiin

”Väärinkäytös” taitaa olla sanana nuori ja muotisanana on tuliterä.

”Väärinkäyttäminen” tuli voimalla rikoslain tekstiin 1990-luvulla. Ennen suosittiin ”virkavirhettä”. Jos sellaisen teki kihlakunnantuomari, nimi oli ”epäselvyys” (oegentlighet), jos hovioikeus, ”tulkintakysymys”, ja kun korkein oikeus teki virheen, sen nimitys oli ”prejudikaatti”.

Nyt tulee ilmi väärinkäytöksiä joka päivä. Oppineet kollegat ovat ottaneet pohtiakseen (Kanava-lehdessä), lisääkö poliittisten aatteiden hiipuminen ihmisten mielenkiintoa oikeudellisiin ilmiöihin.

Miksi yliopistoille annettiin mahdollisuus muuttua säätiöiksi? Miksi säätiöt nousivat kuin luteet tapetille juuri nyt? Miksi yliopistot, joiden viranhaltijoita on eri aikoina arveltu valistuneiksi, onnistuivat lankeamaan lillukanvarsiin heti julkisen keskustelun alussa?

Olin itse mukana petkuttamassa hyviä veljiä professoreita. Ei se ollut vaikeaa. Kollegoilla oli kiire puhua isoja reikiä ilmaan eli edistää tieteen vapautta, itsemääräämisoikeutta ja muita hienoja asioita. Niinpä melkein kaikilta jäi huomaamatta, miten vallankäyttö korkeakouluissa muuttui.

Väärinkäytös lienee yksi vallankäytön monista nimistä, ja vallankäyttö lienee se sosiaalinen voima, jonka harjoittamista sanotaan politiikaksi ja normittamista juridiikaksi (lainsäädäntö + lainkäyttö). Tänään emme puhu puukoista ja puntareista eli alastomasta aseiden käytöstä.

Nyt voisi ruveta myymään rappukäytäviin emaljikylttejä: ”Kerjääminen, kaupustelu ja väärinkäytökset kielletty.”

Säätiöitä on nyt joka paikassa, eikä kukaan tiedä, mikä se sellainen eläin kuin säätiö on, ja saako se antaa Kaikkoselle ja Vanhaselle rahaa vai ei.

Esteellisyysongelmat lisääntyvät, kun on se tupakkalaki. Ennen esteellinen jäsen tai pääministeri meni vetämään käytävään punaiselle matolle, vihreiden boijikangasverhojen alle röökin, ja sillä aikaa muut tekivät sovitun päätöksen, ja sitten taas toinen tunsi Klubi-seiskan kutsun ja siirtyi pois virkahuoneesta, ja sillä aikaa muut tekivät sen toisen päätöksen niin että suoritus ja vastasuoritus kohtasivat toisensa.

Katselin taannoin Oulun Riihi-säätiön ja ARA:n otteluita asuntotuotannosta ja painoin mieleeni, että asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen asiantuntemus oli samaa vaatimatonta luokkaa kuin rahoitusvalvonnan (Rata). Tässä on Toimen Pojille (rek. nimi) metsästysmaata. Nyt lehdessä kerrottiin, ettei ARA nähnyt aihetta toimenpiteisiin, kun köyhien vuokrarahat oli ryypätty porukalla. Oulussa toki oli kysymys kelpoisuudesta ja toimivallasta sellaisten harjojen ostamiseen, joilla on ainakin tarkoitus puhdistaa porraspää lumesta – ydinkysymyksiä asuntorakentamisessa, luulen.

Nykyisiä väärinkäytöksiä edelsivät lehmäkaupat ja niitä ennen, Lapuan liikkeen aikoina, poliittisen päätöksenteon paikkoja sanottiin kettufarmeiksi.

Eduskuntaa ei voi muuttaa säätiöksi, koska sen on haettava päämääriä ja keinoja niiden toteuttamiseksi. Säätiössä tarkoitus on vahvistettu kertakaikkisesti ja (käytännössä) lopulliseksi. Lisäksi säätiön on oltava hyödyllinen tai suorastaan yleishyödyllinen. Esimerkiksi ruotsin kielen aseman edistäminen omistamalla merkittäviä keskustakortteleita Helsingissä tai Turussa on yleishyödyllinen tarkoitus.

Oikeushistoriallisesti säätiö on hiippakunnan kaupallinen haara – erilleen pantu rahamäärä, jonka turvin halutaan holhota vaivaisia ja opettaa oppimattomia.

Historiallisesti säätiöiden merkitys taiteelle ja tieteelle on ollut Suomessa erittäin suuri. Toisin kuin luulisi, tsaarin aikana järjestyi apurahoja ja palkintoja joko kotoa tai keisarikunnasta. Kuuluisia ”lottovoittajia” olivat Kivi ja Sibelius, joilla oli myös kykyä päästä rahoista eroon.

Itsenäisessä Suomessa asianajaja Risto Ryti selvitti Alfred Kordelinin kuolinpesä ja perusti säätiön; Ryti oli ollut mukana tapauksissa, jotka johtivat Kordelinin kuolemaan. Toinen erikseen mainittava suurlahjoittaja oli viipurilainen Juho Lallukka ja kolmas Heikki Huhtamäki.

Tästä mallista poikkesi 1951 perustettu Asuntosäätiö – virkamiesliito, Mannerheim-liitto, SAK jne. Myös Aravan ideoineen Heikki von Hertzenin ensimmäinen työnäyte oli (vanha) Tapiola. Ajatuksen leviämistä muualle pääkaupunkiseudulle tarvittiin estämään Mauno Koivisto ja Teuvo Aura.