Vainoharhaisuus on realismia

Tuli kiire kirjakaupasta. Samalla jäi selvittämättä, miten kummassa Kafkan kaikki kertomukset sisältävä taskukirja voi olla ykkösenä myydyimpien taskukirjojen rivissä. Jokin silmänkääntötemppu epäilemättä. Melkein korvaamaton kirja, koska vastaava saksankielinen taskukirja ”Erzählungen” huutaa vähän väliä vierelleen ymmärtämisen apua.

Kafka, kuten tunnettua, oli juristi ja hullu. Televisiouutiset eilen nähnyt suomalainen saattoi itse nähdä, että mahtavasta markkinointitoimesta huolimatta James Ellroyllä ovat yläkerran matot aika pahasti sekaisin.

Markkinointi on ennennäkemätöntä. Kirja ilmesty myös suomeksi pari kuukautta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Itse kirjoitin siitä tähän blogiin jo ennen joulua.

”The New York Review of Books” on ollut vuosikymmeniä maailman merkittävimpiä kirjallisuuslehtiä. Sitä ei tiedä piru eikä hänen isoäitinsä, miten ennen pitkää käy, kun toinen perushenkilö Barbara Epstein kuoli ja toinen, vuodesta 1963 lehteä vetämässä ollut Robert B. Silvers on syntynyt 1929.

Kiirehdin kuitenkin täydentämään tämän viikon numerossa ollutta etevästi laadittua arvostelua Ellroyn trilogiasta.

Olen samaa mieltä siitä, ettei Ellroyn ole varmaankaan tarvinnut hakea kaukaa keksimäänsä paranoia-fiktiofaktion ideaa. Loistavan mutta perinteessä kiinni olevan Los Angeles –sarjan jälkeen ilmestyneet kolme kirjaa,” American Tabloid”, ”The Cold Six Thousand” ja nyt ”Blood’s a Rover” , ovat lähes lukukelvottomia ja aivan liian paksuja ja sekavia sepustuksia.

Olen samaa mieltä New Yorkin poikien kanssa, että tämä Ellroyn teossarja on aikakautemme parasta kirjallisuutta, mutta en siis suosittele sitä kenellekään. Kokemus on kuin lukisi ”Rikosta ja rangaistusta” peilin kautta ja päällään seisoen.

Ellroy on pyörittänyt sorvissa lauseensa niin lyhyeksi, että ne tulvivat merkitystä. ”Dwight ampui neekerin. Dwight soitti J. Edgar Hooverille. Las Vegasissa likaista. Hän odotti. Auto meni rikki.”

Lukijalle ei edes kerrota, kuka odotti. Howard Hughes? Mafian johtomies? Teamsters-ammattiliiton Hoffa?

Kuinka moni suomalainen uskoi, että paranoidi-historiaa voisi kirjoittaa pimeässä huoneessa lukematta kirjoja ja lehtiä, seuraamatta uutisia. Ellroyn toteuttama ottaman seuraava askel Joycesta, Kafkasta ja Proustista on romaani, joka on osittain haaveiltu tunnistettavista henkilöistä. John Wayne käyttää kotioloissa hametta ja rintaliivejä. Mustat Pantterit vievät eteenpäin Martin Luther Kingin hyvää sanaa. Marilyn Monroe kellistyy filmin leikkaajan lattialle. Sirhan Sirhan ampuu Robert Kennedyn mafian toimeksiannosta.

Lukijalle syntyy tunne, että näinkin tämä kaikki olisi voinut tapahtua, vaikka Ellroy kirjoittaa selvästi omaa henkilökohtaista mielen historiaansa ja yhtä selvästi romaania, ei historiaa ja että aineisto on yhdistelty salaliittoteorioista.

Mutta oman lukutapani mukaan kaikki kolme romaania alkavasta Iwo Jiman tai Saipanin rantahietikoilla, joissa ainakin yksi kirjojen keskushenkilöistä löytää kutsumuksensa ja huvinsa: tappaminen on hauskaa, ja lisäksi siitä maksetaan rahaa! Ystävien tappaminen on vielä hauskempaa.

Vihjaus Kennedyn murhaa vanhempaan historiaan johtaa luullakseni Tyynen meren lopputaisteluihin – joiden kuvauksella kilpakirjailija Norman Mailer aloitti uransa (”Alastomat ja kuolleet”, 1948). Mailer kuoli kaksi vuotta sitten. Ellroyn sävyssä pysyen (parodiaa): ”FBI tutkii asiaa. Jäljet johtavat taloon. CIA kärsii vielä. Valkoisen talon neekeri maksaa.”

Eikö olekin huvittavaa. Kirjoittaja, siis minä, puhuu erittäin merkittävästä romaanista, joka siis tarkoittaa jotain suurempaa kuin paraskaan historia, ja kehottaa lukijoitaan varomaan esittelemänsä kirjan lukemista.

Lisäksi kirjoittaja (minä) kertoo luikkineensa vähän kovaa Kirkkonummen suuntaan kirjakaupasta pakoon kirjailijaa (Ellroy), vaikka luki tämän kulttikirjoja (L.A. Confidential jne.) samaisessa L.A.:ssa eli Los Angelesissa vain pari vuotta niiden ilmestymisen jälkeen.

Selitä tämä, niin osaat varmaan selittää myös punasiirtymän. Minä en osaa. Dostojevski Los Angelesissa… Tai siis Raskolnikov. Tai Kafka. Tai Josef K. Tai se nimetön mies, joka odotti pääsyä Oikeuteen vuosikymmeniä ja sai kuollessaan kuulla, että evätty portti oli tarkoitettu juuri hänelle.