Heitittelystä

Kun kylillä oli mainittu, että olin ihan inttänyt tohtoriksi, Holopaisen mummu purki vaivihkaa sinunkaupat. Kutsumanimeni oli ollut ongelmattomasti ”Jukka”. Nyt se katosi. Kahvipöydässä käyttöön tuli vanhasavolainen puhuttelu: ”Ottaako hiän lissee?”

Tämän ja naapurin ison talon, jonka muuan Vihtori joi 60-luvulla, ikkunan alta näkee, että on oltu aikoinaan pappilassa piikomassa. Toinen vaihtoehto olisi kansanopisto ja kolmas innostuneen kansankoulunopettajan vetämä 4H-kerho.

Suomen kulttuurihistoria näkyy pihakasveissa. Isokierto ja ukonhattu ja eräät muut viittaavat sadan vuoden taakse, herraskaisempiin kasvupaikkoihin. Kalliokasveista kumminkin maksaruoho vihjaa, että seudulla on puoli vuosisataa sitten asunut jokin herrasväki, jonka rouva on tutkinut Kaunis Koti –lehteä. Kymmenen – viisitoista vuotta sitten näin jonkun istuttavan metsään lupiineja, kun ne ovat niin kauniita.

Ei Juutas Käkriäinen ollut ainoa, joka vihasi turhaa, kukkia kasvavaa puuta (koiranheisi) ja halusi kellistää sen kerralla seiniä märättämästä. Ei ennen pidetty muutenkaan ruohoja ikkunalla. Minulta on selvittämättä, milloin pelakuu tuli, mutta se on selvä, että bougainvillea (ihmeköynnös) -tyyppiset rehut ja joulutähti (euphorbia = tyräkki) liittyvät keihäsmatkailuun.

Nykyhetkin puhutteluongelmaan näyttää törmäävän eräissä ammateissa. Viimeksi varhaisessa keski-iässä oleva naispuolinen yleislääkäri osoittautui sisukkaasti. Hän teititteli minua yhtä sitkeästi kuin itse sinuttelin.

Jäin tuijottamaan tyhjään. Missä on ”Käytöksen kultainen kirja” nyt kun sitä tarvitsisin! Yleinen tapainturmelus on tosiasia, mutta niin se kyllä menee, että nainen tekee aloitteen lähemmästä tuttavuudesta, ja sellaiseksi katsotaan myös sinuttelu.

Entä näennäistuttavuus? Koska ylemmissä oikeuksissa tuli ja meni ylimääräisiä esittelijöitä – sinänsä verraton keino nuorelle juristille saada tuntumaa outoihin asioihin – eräät oikeusneuvokset onnittelivat kädestä vakinaiseen virkaan nimitettyä esittelijää, ja jotkut heistä heittivät tittelit pois. J. Leivonen sanoi: ”Minua puhutellaan Hannekseksi.” Ällistyin sanattomaksi, enkä tietenkään ikinä käyttänyt muuta puhuttelua kuin: ”JL, saisinko tuon lapun asiakirjojen mukana.” Myös hovioikeudessa toimiessani raskaasti alaikäinen poikani käsitti, että lomalla Kanarialla tapaamamme hauska herra oli samassa työssä kuin isä ja nimeltään Seekoo. Luullakseni lapseni ymmärsi vitsiin sisältyneen lämmön, kun istuimme jonain iltana kolmen hengen jaostona pistelemässä vasikanleikettä ja kollegani kysyi: ”Ja mitä lausuu HK?” Lausuminen tarkoittaa tuomioistuimessa samaa kuin sanominen suomen kielessä.

Vanhempi poikani oli kolmivuotias ja hänellä oli isoäitinsä virkkaama talvitakki ja asuun kuuluva tupsun somistama päähine, kun prinsipaalini (Espoon tuomiokunnan tuomari) purskahti nauruun lapsen puhuttelua: ”Kuule Laamanni Helminen…” Ajatus oli selvä. Kysymyksessä oli lapsen pistämättömän logiikan mukaan erikoinen etunimi.

Olen yrittänyt kasvattaa itseäni kurinalaisempaan ja itkuisempaan elämään. Nuorempana osoitin erittäin huonoa makua jakelemalla virkanimityksiä ja titteleitä. Naapurin etevä kakara oli lapsineuvos, ja kotona meillä oli vt. vanhempi koira (m:tty). Kas kun oli myös nuorempi koira, rauha heidän muistolleen. Koirien yhteisnimitys oli ”Mäntyharjun pojat”, koska niillä oli joskus tapana lähteä reissulle.

Äitini talteen ottamassa, kallisarvoisena muistona säilyttämässäni elintarvikkeiden ostokortissa eli leipäkortissa tittelini on ”lapsi”. Kohdassa ”arvo tai ammatti” lukee ”lapsi”. Tässä ei ollut vastaavaa riviä kuin vanhoissa henkikirjoituslomakkeissa; joku ylirehellinen oli kuulemma kerran merkinnyt kotiapulaisen kohdalle sarakkeeseen ”suhde ruokakunnan päämieheen” tiedon ”on”.

Mutta ennen kuin jouduin huonoon seuraan ja kaltevalle pinnalle, aloin ajaa taksilla ja joskus jopa käydä hotellissa, käyntikortissani olivat kaikki ne kolme asiaa, joita kansamme kunnioitti, hovi, oikeus ja neuvos.

Mitähän se Niinistökin ajatteli? Tietääkseni hän oli hiukan kummallisena pidetty esittelijä Turun hovioikeudessa ja olen muistavinani, että hänelle roiskaistiin alemman palkkausluokan hovioikeudenneuvoksen virkakin sellaisessa vaiheessa, jolloin hän oli todellisuudessa jo täysipäiväinen poliitikko.

Puhemies on Mikko Vilkastus, siis sellainen henkilö, joka hieroo naimakauppoja toisten puolesta, juottaa toisille viinaa ja rähisee.

Kyllä hovioikeudessa olisi ollut rauhallisempaa, siellä Turussa, Koivurinnan säätiön lahjoittaman Pietarin Brahen patsaan takana.