Hyvä veli

Kuvassa esiintyy hyvä veli, itse asiassa kaksikin. Oikealla Seppo, joka täyttää tänään 60 vuotta. Virka-asuisena on isämme Kullervo. Muuten vain kuvassa huru-ukot Pekka ja Jukka. Takit Harris Tweed.

En ole selvillä sopimuksen yksityiskohdista, mutta saamani käsityksen mukaan 60 vuotta täyttänyt henkilö on velvollinen joko ampumaan itsensä tai luopumaan asianajotoimisto osakkaan asemasta. Ilmeisesti ratkaisu on tehty, koska Seppo Kemppinen kuuluu nyt olevan Borenius & Kemppisen neuvotteleva lakimies (of Counsel) lähes 30 vuoden osakkuuden jälkeen.

Kuva ja kirjoitus on tarkoitettu vakuuttamaan ne, jotka ovat epäilleet hyvä veli –verkostojen olemassaoloa. Meitä Kemppisiä alkoi tosin laskeutua Pohjanmaalta vasta 1963 erilaisiin lakimiestehtäviin Helsinkiin, mutta loppua ei ole näkyvissä. Minulle on kerrottu, että nuorempi poikani nauttii tätä nykyä kuukausipalkkaa mainitusta yrityksestä, jossa lienee lakimiehiä enemmän kuin sata. Osakkaita on puolen sataa. Kun itse olin siellä, osakkaita oli kaksi ja apulaisia samoin.

Toimisto täyttää ensi vuonna 100 vuotta. Verkkosivuilta havaitsin puuttuvan maininnan, että toimiston ensimmäisistä juristeista yksi joutui hullujenhuoneeseen ja toinen kuritushuoneeseen. Pappa Borenius päätyi sitten ensimmäisen maailmansodan jälkeen asianmukaisiin tehtäviin eräänä ammattikunnan kellokkaista.

Toimiston juristiluettelon sukunimet vaikuttavat hyvinkin tutuilta. Kun laskin toimiston arkistosta 1970 asiakkaina olleiden virkatuomareiden lukumäärän, se oli hämmästyttävän suuri. Jutut sinänsä eivät olleet häävejä. Tuomarit ovat yleensä sitä mieltä, ettei omia asioitaan pidä ajaa, vaikka kysymys ei olisi kummemmasta kuin kesämökkitontin lohkomisesta.

Toiminimi on eräänlainen symboli viime vuosikymmenistä. Boreniukset olivat oikeaa herrasväkeä ja tämä sukuhaara oli keskittynyt nimenomaan lakimiestehtäviin. Tarinan mukaan suku oli 1905 tai 1935 harkinnut sitä vaihtoehtoa, että omaksuisivat hyvin vanhan nimensä tai talonnimensä Lähteenkorva (Turusta). Hanke kaatui erään tädin huomautukseen, että muistuttaa liikaa makkaraa (korv). Kemppisistä taas on suorastaan vaikea löytää mainintoja ennen kuin isämme Kullervo alkoi mellastaa. Kansanrunouden tutkija Ivar Kemppinen ei tiettävästi ollut varsinaisesti sukua. Itse nimi mainitaan keskiajan puolella veroluetteloissa. Kuten olen ennenkin selittänyt, suku majaili herroja väistellen Savon ja Karjalan välisissä erämaissa, paitsi meidän, jotka nälkä ja kolera ajoivat Pietarin seudulle 1800-luvun alussa.

Suvun ja isoäitini suvun Veijalaisten keskeinen ammattitaito lienee ollut ryssän pettäminen kaupoissa. Sitä maksaisi tuskin vaivaa mainita, koska Karjalan kannaksella oli itsestään selvää varastaa puita naapurin hovin metsästä ja myydä märkiä sekahalkoja priima koivuhalkoina Pietarissa torilla.

Asianajajilla on huono maine. Se on osittain aiheellista. Puhuakseni erikoisaloista ja liikejuridiikasta, jotka tunnen, isojen ja pärjäävien toimiston loukku on ollut vanhastaan liiketoiminta päämiesten kanssa.

Kun yritän oikein tosissani keksiä jotain kaunista sanottavaa merkkipäivänä, niin tietääkseni tämä asia, josta muun muassa Heikki Borenius nuorempi (k. 1988) ja isäni olivat hyvän tarkkoja, on säilynyt muuttumattomana. Asianajaja tekee työnsä, ottaa kovan palkkion, ja poistuu takavasemmalle.

Palkkiot ovat käsittämättömän kovia. Käännekohta oli 1990-luvun pankkikriisi. Kun tehtävä on selvittää vakuutusyhtiön tai pankin konkurssi, siinä ei huudella tuntipalkkojen perään. Jos riita on kahden monikansallisen jättiläisyhtiön erimielisyys lääkeainepatenteista, tilanne on sama. Minulle on syntynyt sellainen käsitys, että veljeni on ollut paljonkin tekemisissä tuollaisten juttujen kanssa. Minun aikanani lääketehdas Orion oli merkittävä asiakas – erikoistunut väistelemään etenkin idänkauppaa harjoittaessaan brittien ja amerikkalaisten patentteja.

Valokuvassa näkee itsetyytyväisen näköisiä herroja. Siihen on hiukan aihetta. Myötäkäymisten kestäminen ei ole aina helppoa. Puheena olevassa ammatissa ei liioin ole helppoa olla hankkimatta vannoutuneita vihollisia. Parhaiten onnistuvat ne, joissa ei ole sankaritenoria eli pyrkyä parrasvaloihin.

Tämä ei ole puhe, mutta kohottava ajatus ei ehkä olisi paskempi. – Kun oma hillopurkki on sopivan täysi, on aika siirtyä säätiölain tarkoittamin tavoin yleishyödylliseksi. Tietääkseni näin on tapahtunutkin. Asioita ajetaan joskus ”pro bono” eli ilmaiseksi, asian takia.

Lisäksi etenkin näinä aikoina on kertynyt paljon kokemusta siitä, miten paljon vähemmällä pääsee viranomaisista ja mediasta, jos erinäisissä elimissä istuu henkilöitä, joilla on hermoa ja rohkeutta sanoa, että ei käy. Se onkin yksi asianajajan tärkeistä ohjeista. Muuten kävisi, mutta ei käy.