Henkinen hammasharja

Vilpittömiksi arvioimieni kommenttien ja kysymysten takia selitän, miksi myös romaaneja kannattaa lukea.

Hotakainen ottaa juuri tämän kysymyksen osiin uusimmassa romaanissaan ”Ihmisen osa”. Siinä esiintyy tyhjentynyt kirjailija, joka aiheiden puutteen takia ostaa rahalla kunnon naiselta, entiseltä nappikauppiaalta, tämän elämäntarinan. Nainen panee kaupan ehdoksi, että kirjailija selvittää sitten vain totuuden ilman mitään keksittyä liirumlaarumia.

Toisin tietenkin käy. Totuuden sijasta tulee ilmi totuus.

Niin on, että kun vakavaa tapahtumasarjaa eli esimerkiksi murhaa, sen tapahtumapaikkaa, tekijöitä ja motiiveja, pannaan selvittämään seitsemän poliisia, yhdeksän insinööriä ja yksitoista tuomaria, asiakirjoista ja oikeussalissa kuullusta ei selviä totuus. Se ei selviä koskaan.

Tavallisimmin tapahtumat ja tekijät selviävät hyvin, jopa ohi kaiken epäilyn. ”Totuus” on kuitenkin kuin teekkariryhmän selvitys, miksi tämä henkilöauto liikkuu maantiellä ja vastaa hallintalaitteisiin. Tuo totuus riittää monissa tapauksissa. Selvityksessä ei kuitenkaan mainita, että lapset itkevät kotona leipää, kun isä on törsännyt rahat autoon, eikä siinä kerrota, että vaimo potkii matkustajana pohjapellin mutkalle, koska hänelle on jäänyt paha pelko seitsemän vuotta sitten tapahtuneesta kolarista. Sekin jää kertomatta, että omistajan – perheenisän – yksityisautomyönteisyys johtuu kuin johtuukin mielen pohjalle kerrostuneista muistoista Datsun 100 A:n takapenkiltä lepikosta tanssilavan takaa.

Eihän tuo kuulu asiaan! Mihin asiaan? Ongelma on juuri tämä, mikä kuuluu asiaan.

Raamatunselitys on oppiaine. Sen nimi on eksegetiikka. Vaikka jättäisimme sikseen opinkappaleet, opinsaaneet eivät ole yksimielisiä siitä, mikä Raamatussa kuuluu asiaan. Televisiossa papit keskustelivat taas homoista. Tartuin salamannopeasti kaukosäätimeen. Minua rassaa, ettei kukaan yleensä mainitse, että kirjakulta puhuu hyvin julmia naiskentelemisesta (huoruudesta) ylimalkaan.

Jatkan kirjallisuudesta. Oli siis kiinnitettävä stereolaitteiden toinen lasilevy, joka tilattiin Tanskasta. Vietin itse sen ääressä pari tuntia enkä rikkonut paikkoja.

Sielullinen ohjaajani Lasse sattui kylään. Vuosikymmenien aikana muodostamani käsityksen mukaan hän tietää kaiken mm. moottoripyöristä ja kirjapainotekniikasta. Ensimmäinen mitali Päijänteen ympäriajoista taitaa olla 60-luvun alusta ja työnantaja oli nimeltään Tilgman.

Käytimme tunnin. Sitten nyppäsimme toisen, virheettömän lasilevyn irti. Kymmenen sekuntia siitä totesimme yhteen ääneen, että tuo parin sentin kulmapelti on korvattavasta eli vanhasta lasista repeytynyt. Kevyt kampeaminen teelusikan varsipäällä (malli Savonia), ja – lähti niin kuin kuppa Töölöstä, ja viisi sekuntia siitä lasilevy eli lasioven puolisko napsahti paikalleen.

Tämä kertomus oli puhdasta kirjallisuuden ja taiteen teoriaa. Joskus on hyvin vaikea löytää sitä kohtaa (osaa), joka on poistettava ylimääräisenä tai viallisena. Kaikki näyttää olevan kunnossa mutta ei vain toimi. Kun häkellyttävä taiteellinen oivallus on saatu, tulos on pelkkä. Laitteen, tässä tapauksessa vahvistimen, jossain tapauksessa romaanin ”plain sense” eli pelkkä merkitys on käsillä.

Bach kuulemma neuvoi poikiaan, että älkää koskaan kirjoittako kahta viulua, jos yksi riittää.

Näin toimien teksti on kuin nisunjyvä. Mieleen heitettynä se itää, kasvaa ja kantaa hedelmän. Kirjan lukenut ihminen on kuin optikolla käynyt. Hänellä on vaihtoehtoinen katselumahdollisuus.

Itseään ei voi löytää muualta kuin ulkoa. Itseään ei voi ymmärtää muutoin kuin pitämällä suunsa kiinni ja kuuntelemalla muita. Ellei yhtään ymmärrä itseään, lyö päänsä halki. Huomaan toistavani isoisia. Apollon temppelin oven päällä luki ”gnothi seauton”, tunne itsesi.

Tämän kirjoituksen tarkoitus oli kulttuurikritiikki. Sekä laitteissa että kirjallisuudessa ja taiteessa olemme oppineet väittämään keskeneräistä valmiiksi ja välttävää hyväksi. Itse en kirjoita hyviä kirjoituksia siksi, että tämän mittaiseen menisi kokemukseni mukaan noin 90 työpäivää. Ja se on pientä verrattuna runoihin.