Echenoz

Ehkä rupean kirjoittamaan romaaneja, koska joku kommentoija sanoi, ettei oikeastaan ymmärrä, mitä tulee lukeneeksi nimeni alta verkossa, mutta ei ole niin väliksikään. Kuuntelevathan ihmiset musiikkiakin.

Henkeni salpautui. Siinä oli kaunokirjallisuuden määritelmä! Kukaan ei ymmärrä tekstiä eikä sitä, miksi hukkaa aikaansa lukemiseen, mutta lukee silti, kunnes ilmenee jotain kiinnostavampaa.

Jean Echenoz tuo mieleen Kari Hotakaisen, mutta on vielä parempi, ja se on kuulkaa paljon sanottu. Hotakainen on kirjoittanut yhtä ja toista, mutta se toinen on painavaa tavaraa. Häntä ei pidä sekoittaa kaksoisolentoonsa J. Tervoon, joka oli hänkin hyvä kirjailija, kunnes alkoi kirjoittaa huonosti.

Echenozin romaaneista on suomennettu kolme (Tammi). ”Zatopek”, joka nimestään huolimatta kertoo konstailematta ja jännittävästi juoksija Emil Zatopekin tarinan, on harvinaista romaanitaidetta. Ellei siinä olisi Tammen Keltaisen kirjaston kansipaperia, karvapersemiehetkin lukisivat sen mielissään.

Juuri tästä tuli Hotakainen mieleen. On todella mahdollista kirjoittaa niin hyvin, kirkkaasti ja ennen kaikkea lyhyesti, ettei lukija huomaakaan eikä ehdi pelästyä.

Echenozia koskevat kirjoitukset, joista ranskankielinen Wikipedian artikkeli on esimerkki, ovat riemastuttavia. Niissä kerrottu on kirjaimellisesti totta. Puhe on eräästä Ranskan kirjallisuuden arvostetuimpiin ja palkituimpiin kuuluvasta tyypistä, joka on tavattoman hyvin selvillä miltei lukukelvottomasta ”uudesta romaanista” (Claude Simon, Alain Robbe-Grillet) ja kaikista postmodernistisista kotkotuksista.

Mutta niitä ei huomaa, koska hänen kirjansa eivät ole edes pitkäveteisiä, vaikka juuri se on yleensä hyvän romaanikirjallisuuden tunnus.

”Pianossa” kertoo juoposta ja esiintymiskauhuisesta pianistista. Haltioiduin tällaisista jaksoista:” Hän laski lasin soittimen päälle ja jäi katselemaan koskettimia. Ei olisi mitenkään vaikeaa palata illan esityksessä sattuneisiin kahteen virheeseen, poimia jaksot erilleen, tutkia niitä, purkaa ne osiin kuin pienet rannekellot, kaksi pikkuista mekanismia, jotka vian löydyttyö kootaan uudestaan, niin että koneistot pelaavat seuraavalla kerralla. Muta totta puhuen minä olen soittanut sitä konserttoa riittävän monta kertaa. Ja sitten minua väsyttää.”

Puhe on Chopinin toisesta pianokonsertosta. Mutta ”Zatopekin” alkuosassa kerrotaan Emilistä ja loppupuolella Zatopekista. Kun hän oli ilmaissut käsityksiään Prahan kansannousun aikana, kaikki prahalaiset tiesivät, ettei hän todellisuudessa ole kunnon sotamies, vaan eversti, eikä Svejk, vaan Zatopek, vaikka olikin murskannut erään ennätyksen Budejovicessä. Tosin Emil piti oluesta.

Kun prokuristit eli valtaa pitävä komm. puolue oli päästänyt hänet uraanikaivoksilta ja puhelinpylväiden kuoppia kaivamasta, hänet siirrettiin lakaisemaan katuja ja tyhjentämään roskalaatikkoja Prahaan, mutta siitäkään ei tullut mitään, koska hänen ympärilleen kokoontui aina kansanjoukkoja hurraamaan, ja ihmiset kantoivat roskikset hänen puolestaan.

Kerrottu on totta. Juoksijasankari, jonka varhaisen uran uhkana olivat ”havumetsien miehet”, etenkin muuan Viljo Heino, sai V. Havelilta kaikki asemansa takaisin vuonna 1990 ja ehti sairastaa pitkään ennen kuin lopulta kuoli. Rouva, Dana, elää.

Romaanissa on mukana sekin tarina, että Emil kysyi elämänsä ensimmäisellä maratonilla eli Helsingin olympialaisissa matkan erikois- ja ennätysmies J. Petersiltä Hyrylän kääntöpisteellä puolessa matkassa, että anteeksi nyt kaiken aikaa, mutta kun minä en ole ennen tätä matkaa juossut, niin koskahan tässä ruvetaan pitämään vauhtia? Kun tahtoo käydä aika pitkäksi. Peters keskeytti ja pyörtyi ja Emil voitti toiseksi tullutta monta kilometriä.

Tarinassa on Kafkaa se ajatus, että oikeastaan urheilua inhonnut Emil piti kivun tunteesta ja halusi aina kokeilla sitä. Muutoin hän oli kiltti ja aurinkoinen – Svejk – ja oli aina valmis myöntämään, ettei hän ole kyllin älykäs osatakseen juosta ja hymyillä samanaikaisesti. Hän ei myöskään välittänyt ymmärtää, kun hänelle todistettiin joka taholta, että hänen harjoitusmenetelmänsä ovat epätieteellisiä, virheellisiä ja vahingollisia ja johtavat kahdessa vuodessa kuolemaan.

Helsingissä 1952 Paavo Nurmi myi hänelle Mikonkadun kaupastaan hirvittävään kiskurihintaan paidan, joka oli niin huonoa tekoa, ettei sitä voinut pitää.