Sisäinen luuseri

Ihmisen manipuloiminen ”sisäiseksi sankariksi” on oikeastaan helppoa. Sitä tehdään sotilasakatemioissa, uskonnollisissa seminaareissa ja joissakin tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa.

Tiettävästi monet sisäiset sankarit, kuten Neuvostoliiton ja Saksan salaisen poliisin tai erikoisjoukkojen jäsenet, ovat olleet vilpittömän hämmästyneitä jouduttuaan teloitustilanteessa odottamattomaan asemaan eli teloitettaviksi.

Heissä on niin syvällä tuo palloilu-urheilun valmentajienkin kaipaama voittamisen kulttuuri, että häviäminen ei tahdo mennä lainkaan jakeluun. Heille on opetettu, että he – tai heidän esimiehensä – tietävät mikä on oikein. Ja äkkiä ja yllättäin tuleekin erilaisia tulkintoja.

Löydä sinäkin sisäinen luuserisi!

Kyynikot sanovat, ettei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän sanomalehti. Kyynikot ovat tyhmiä. Ei ole mitään vanhempaa kuin eilispäivän ihminen.

Heitä ei esiinny hautausmailla eikä uurnalehdoissa. Sinne loppusijoitetut eivät ole ihmisiä minkään tiedon eivätkä useimpien uskontojen mukaan. Arjen kannalta he ovat muistoja. Ja mitä ihmisestä muistaa – sekös on erikoista!

Muistan erään, joka piti itseään hyvänäkin sankarina, koska hän oli keskittynyt toimessaan varjelemaan yhtiön rahoja ja pysyttelemään omistajien suosiossa. Yhtiö on mennyt aikaa sitten nurin, kuten tämäkin muistamani ihminen.

Eräistä toisista tulee ensimmäisenä mieleen vihlova ilkeys. Joistakin kolmansista muistan jatkuvan oman tärkeyden tunnon. En ole muistaakseni koskaan sanonut kenellekään, enkä aio sanoa, että kunhan tuosta oikaiset koipesi, muutaman vuoden kuluttua hyvin harva muistaa edes nimeäsi, koska tuossa tuolillasi istuu toinen samanlainen.

Ihastuttavan hienoon ihmiseen tutustuin Sädehoitoklinikalla 1993-1994. Hänkin kuoli syöpään, mutta sitä ennen hän ehti tukea monia potilaita, hoitajia ja lääkäreitä. Hänellä oli pettämätön silmä. Hän osasi häivyttää itsensä hienotunteisesti tai tarttua käteen tai olkapäähän, kun oli sellaisen aika.

Muistan eräästä Helsingin vanhainkodista vanhan ihmisen, joka ei kyllä ollut ihan täydessä tolkussaan. Hän oli keskittynyt – kuitenkin osittain tietoisesti – vaeltamaan lapsuutensa ja nuoruutensa kukkakedoilla. Ajoittain hän aivan hekumoi onnellisilla muistoilla, joita hänellä oli kovan ja kuluttavan elämän jälkeen mielestäni kovin vähän.

Tiedän erään, joka kantoi pieniä kiviä taskussaan. Toiset olivat huolia, ja sitä mukaa kuin hän vapautui niistä, hän viskasi kivet metsään, toisten kivien joukkoon. Ikkunalaudalla hänellä oli onnen kiviä. Minulla on itselläni se onni, että kun ajattelen veden huuhtomaa rantakiveä, tunnen ajelehtivat kaislan hiukan makean tuoksun ja kuulen linnut ja veden nopean, ikään kuin hiukan hätäisen liplatuksen.

Minulla on tuossa haapa, jota ei ole enää olemassa, koska se oli pakko kaataa. Käsitimme porattuamme runkoa, että se on, juuri kuin joku valtiollinen vaikuttaja, liian suuri ja laho, ja kun kukaan ei kykene uhmaamaan tuulen arkkitehtuuria eikä lumen fysiikkaa, se kaatuu puhelinkaapelin tai talon päälle.

Tästä on jo vuosia, mutta kuulen, saan korviini, yhä edelleen sen haavan lehtien hälisevän äänen ja näen, että sen entisen sijan lähellä on suuria määriä pieniä haapoja, joiden suku ei lopu.

Sääli että maailmassa on niin paljon väärennettyjä idyllejä, jotka eivät perustu kokemukseen eivätkä muistoon, vaan pintapuoliseen käsitykseen siitä, mitä sisäiset sankarit pitävät kauniina. Heidän luetteloihinsa eivät kuulu kastepisarat, lumihiutaleet eivätkä vesitipat, jotka järjestävät ikkunassa hurjia kilpa-ajoja lasin reunasta reunaan.

Muistan erään, joka oli täysi lapsi vielä, mutta päästi kourastansa pääskysiä.

Ja tämän muistan ja siltä varalta, että unohtaisin, minulla on valokuva, jonka liitän tähän.


Valtavia ovat kukat unissa;
mahtava ajatus, mahtava mies.
Ne täyttävät hänen kaupunkinsa terassit.

Ajatus ei nuku. Ajatus joka valvoo
unessa ei kohtaa toista ajatusta
lainkaan... Nyt päivä sarastaa...

Hän astuu kasteisille kiville ja
tarkkailee kukkia, tarttuvin silmin,
tarkkaillen tarkkailemistaan.