Ikävä ihminen – otrevlig människa

Ystäväni Reetta näkyy kirjoittaneen lempeästi kiertoilmauksista. Ne, eufemismit, ovat kenen tahansa suosikkeja. Niihin sisältyy niin paljon kevyttä sanallista huumoria, joka on käyttäjän kannalta lisäksi tahatonta. Toisin sanoen kysymyksessä on elämän suola, mahdollisuus irvistellä ylemmilleen, etenkin korkeille virkamiehille ja poliitikoille.

Aineisto ei lopu.

Käsitin asian hyvin kauan sitten, kun Kauhavalla ruuvailtiin Fräntilän mutkaan uutta tienviittaa: ilmailukoulusta tuli lentosotakoulu, ilmasotakoulu ja kuulemma nyt taas LeSK.

Ilmainen vihje ATK-tuki- ja liikuntahenkilöille: lyhennettä PEBKAC on vaikea ääntää, paitsi jos tulkitsee akronyymin venäjäksi, ”revkas”. Viisas veljeni taitaa edelleen käyttää Kippari-Kallesta nimeä ”roretshe” (POPEYE). Tuo hyödyllinen lyhenne muuten on "Problem Exists Between Keyboard And Chair” eli ongelma penkin ja näppiksen välissä, kuten useimmiten onkin.

Ilmoittaisin kuitenkin kunnioittavasti olevani eri mieltä kuin kaikki muut, kirjailijat, kielitieteilijät ja toimittajat. Eufemismi ei ole kielen ilmiö eikä kiertoilmaus, vaan se on kieltä itseään.

Koskaan ei ole tullut vastaan kieltä, jossa tavallisimpien puiden nimet olisivat A, B, C… Vaikka mänty, honka ja petäjä ovat sama puu, ne eivät kuitenkaan ole samoja.

Kieli-ihmiset tekevät samaa syntiä kuin lakimiehet. Heillä on jopa tapa julkaista sanakirjoja ja luetteloja, jossa merkitykset on numeroitu. Tuo käytäntö peittää näkyvistä ilmeisen. Sanan kaikkia merkityksiä käytetään samanaikaisesti, kolmiulotteisesti. Vaikka puhuja ja kuulija tarkoittavat vain yhtä merkitystä monista, ne toisetkin kieleen kuuluvat ovat ilmassa.

Henning Mankellin levoton mies, Wallander, on ikävä ihminen. Luullakseni se on yksi kirjojen suosion syy ja selitys, miksi elokuvat ovat tässä tapauksessa kirjoja selvästi huonompia. Elokuvien Wallander on näyttelijästä riippumatta tavalla tai toisella mielenkiintoinen, ja juuri se ei ole kirjailijan tarkoitus.

Jännityskirjallisuus on niin täynnä suurenmoisia sankareita, Sherlock Holmesista ja Arsène Lupinista alkaen, että yksi tavallinen, lihava, helposti ärtyvä ja väsyvä, luultavasti hiukan hieltä haiseva pikkukaupungin poliisi on suurenmoinen keksintö. Hänellä on se ainoa ominaisuus, jolla on maailmassa oikeasti merkitystä, oireyhtymä itsepintaisuus-velvollisuudentuntoisuus. Siinä ei lahjakkuudella ole mitään jakoa.

Tshehovilla on novelli ”Ikävä tarina”. Kysymyksessä on lähinnä elämänvalhe. Kuuluisa, korkeaan asemaan kohonnut henkilö tunnustaa oman onttoutensa.

”Sepä ikävää” voi tarkoittaa kovaakin kohtaloniskua – ei kovin läheinen tuttava kuuluu saaneen vakavan taudin.

”Olipa ikävästi sanottu” sisältää ankaran moitteen sanojalle.

”Minulla on vähän ikävää asiaa” merkitsee esimiehen tai opettajan repliikkinä samaa kuin teloituskomennuskunnan suunnalta kuuluvat kilahdukset: lukko auki ja patruuna pesään.

”Espanjassa on ikävää” tarkoittaa ikävystyttävää. ”Pariisin ikävä” (Baudelaire) on ranskaksi ”spleen”, raskasmielisyyttä ilman selvää aihetta ja kohdetta. Seurava aste on ”l’ennui”, sitä seuraava inho, ”dégôut” tai ”nausée”), sitä seuraava itsemurha.

”Ikävän nyt kerron teille – Mirri sairastui” ei kuulosta olemassaolon perusteita ravistelevalta tiedolta.

Iiris Uurron ”Ruumiin ikävä” ei ehkä tarkoita mitään, mutta kirjan nimenä se on hieno. Kirjastoluetteloista löytyvät tietysti miehen ikävä, naisen ikävä ja koti-ikävä. Hieno laulun säe on ”Ikuisen ikävän sain”.

Ja sitten on kristillisen kielenkäytön taivasikävä.

Ehkä taiteilija ja lapsi käsittävät tämän sanojen kolmiulotteisuuden – tai ulottuvuuksia voi olla enemmänkin, yksitoista.

Muistelin kuka oli se lapsi, jolta pääsi itku aina siitä laulusta, jossa lauletaan, että minä pieni paimenpoika lentohon en pääsekään. Tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään.

Sitten muistin. Se olin minä. Äitini vahvisti asian.

Mutta ehkä se johtui vain lentoon pääsemättömyydestä. Liekö keli mennyt umpeen vai magneetto särkynyt.

Tai sitten siitä, ettei pääsisi Lentosotakoulun juhannusjuhliin. Sellaistakin tapahtui.