Opastusta suomalaisuuteen II

Olen kirjoittanut usein Wienin kahvilakaudesta 1920-luvulla, jolloin kahdessa kuppilassa istui toinen puoli maailman menoon merkittävän jäljen jättäneistä sen ajan ihmisistä, fyysikoista filosofeihin ja säveltäjiin. Se oli se kultakausi.

Kahvilakulttuurin tuhon tuojista yksi oli elokuva ja vastaavasti yksi sen edellytyksistä oli heikko kiinteistökanta – näin esimerkiksi Pariisissa. Tarvittiin myös hyvä liikennelaitos tai ainakin kärsivällisiä ajureita, jotta kahvilan kundi selviytyi kotiin vaikka kuinka kännissä.

Barcelonassa oli espanjalais-katalonialainen taiteilijaporukka, joka vetelehti Picasson puheenjohdolla jäseninään muiden ohella Dali ja Bunuel, kunnes joukkio valui Pariisiin, paitsi Lorca, joka ammuttiin.

Pariisissa ei 1945-1950 toiminut juuri mikään muu kuin kulttuuri, ensin kahdessa kahvilassa (Flora, Deux Magots) ja sitten useissa. ”Eksistentialistit” joutuivat pakosalle, kun heistä tuli turistinähtävyyksiä.

Jo ennen maailmansotaa myös suomalaiset olivat puoliksi asuneet Montparnassen suurkahviloissa, Dome, Rotonde, Coupole, Select. Ne ovat muuten edelleen toiminnassa ja jossain määrin tunnistettavissa vanhoista kuvauksista, joita ovat julkaisseet muiden ohella Juhani Aho ja Joel Lehtonen, ehkä enemmän Italiaan suuntautunutta Eino Leinoa unohtamatta. Kuvataiteilijoita oli rutkasti. Juho Rissanen joutui olemaan jatkuvasti juovuksissa, koska hänen savolainen suunsa ei taipunut sanomaa ”vin”, vaan tarjoilija kuuli aina ”fin” (une fine), joka tarkoittaa tilauksena tiukkaa viinaa.

Kööpenhaminassa oli noin 1820 liikenteessä puoli tusinaa maailmanluokan tiedemiestä (kielitieteilijä Rask, fyysikko Ørsted, geologi Esmark) ja taiteilijaa, jotka tunnetaan edelleen; H.C. Andersen ja S. Kierkegaard eivät pahemmin perustaneet toisistaan. 1910-1940 Kööpenhamina oli syystä tai toisesta elokuvataiteen mekka; silloisista kuuluisuuksista muistetaan ehkä vielä näyttelijä Asta Nielsen ja ohjaaja Carl Th. Dreyer. Vaikutus tuntui Tukholmassa asti (Stiller, Sjöström), mutta ei toki Suomeen saakka.

Tukholman pahin hampuusi Strindberg, kahvilaravintoloiden kanta-asiakas, jätti samanmielisten seurassa lähtemättömän jäljen näytelmäkirjallisuuteen, ja häntä inhoava Selma Lagerlöf loi uudenlaisen romanssin, jota englantilainen ja amerikkalainen bestseller käyttää edelleen hyväkseen. Ympärillä oli nopeasti kohonnut matematiikka ja valtavaan vauhtiin päässeet insinööritieteet (Ericsson, Aga, Nobel, Alfa-Laval) sekä vahva ja vankkumaton juutalaistaustainen (Bonnier) rahoitus.

Pietari – Petrograd oli merkittävä paikka tieteelle ja taiteelle 1916-1924. Puolen maailman esittävä musiikki purkautui sieltä Eurooppaan. Pietarin etäispesäkkeitä syntyi vähäksi aikaa Karjalan kannakselle. Berliini veti neroja ja huijareita 1925-1930.

”Suomen taiteen kultakausi” 1900-luvun alussa on totta eikä keksintää, ja Päivälehden piiri, jossa nuorista lehtimiehistä kehittyi pärjääviä kirjailijoita, oli tyypillinen siinä mielessä, että sekään ei ollut yliopistollis-vanhoillinen. Paikkoja olivat Kämp ja Kappeli.

Näen näissä hiukan mielivaltaisissa ja riittämättömissä esimerkeissäni kaksi yhteistä nimittäjää: tieteen ja taiteen mutkaton läheisyys ja peittelemättömän mielenkiinto toisia ryhmiä, toisia maita ja toisia tapoja kohtaan. Esimerkiksi Päivälehden piiri tunsi kiitos karkotusten Tukholman ja New Yorkin (Eero Erkko).

Nämä nimittäjät ovat nyt kadonneet Suomesta. Ennen maailmansotaa lupauksia antanut kehitys johti itsenäisessä Suomessa jähmettymiseen, jossa yksi vahva tekijä oli kieliriita ja toinen samanmielisten muurautuminen bunkkereihin – ankaraan kommunismiin, Suur-Suomeen tai uskonnolliseen oikeaoppisuuteen.

Suomi koki omalla tavallaan yleiseurooppalaisen kehityksen, liberalismin kuihtumisen. Aluksi liberaalilla edistyspuolueella oli suhdaton vaikutusvalta – Ståhlberg, Ryti, Kivimäki, Erkko ja joukko hyvin vaikutusvaltaisia kulttuuriteollisuuden edustajia.

Omasta sukupolvestani ja nuoruuteni 60-luvusta en keksi mitään hyvää sanottavaa. Mutta kukaties meillä oli kulta-, hopea- tai pronssikausi 90-luvulla. Suurten ikäluokkien jälkeen 1950 syntyneet pyörivät samoissa porukoissa, Esa-Pekka Salonen, useat tietotekniikan tulevat huippunimet, Antti Herlin jopa samassa koulussa, Ollila, Alahuhta ja yllättävän monet muut Pohjanmaalla – ja taas olimme yhden vuosikymmenen (1992-2001) ajaksi lakanneet etsimästä maailman napaa omista alushousuistamme.

Musiikki on kuitenkin ykkösalamme. Lähtemättä luettelemaan enempää nimiä ala on täynnä hiukan yllättäviä nousuja ”kansan syvistä riveistä” sellaisia kuin pohjalaisissa pysyäkseni Jorma Panula ja Pohjolan klaani Seinäjoelta. Kukaties – tämä on arvailua, koska en tunne alaa – meillä on tälläkin hetkellä Kiteellä ja Rovaniemellä kovat tason rytmimusiikkia.

Joka tapauksessa uskottavien mittareiden mukaan meillä on maassa yhteensä yksi huipputason korkeakoulu – Sibelius-akatemia. Sen suurenmoisuus perustuu professoreilta kuulemani mukaan vankkaan keskiasteen opetukseen (musiikkiopistot). Ehtymättömiä resursseja olivat ennen seminaarit (esim. Talvela, Hynninen) ja kirkkomuusikkojen koulutus. Niinpä meillä on ainakin käsittämättömän korkeatasoisia kuoroja, vaikka tenoreista tekee tiukkaa.

(Kuvassa isäni syntymäkoti ja taajama.