Näitä kirjoja ei pidä lukea

Kalevala, Seitsemän veljestä, Juhani Ahon ja Joel Lehtosen parhaat kirjat, Punainen viiva, Alastalon salissa, Tulenkantajalyriikka, Toivo Pekkanen, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, Manillaköysi.

Kirjakaupassa on kirjanen, Pierre Bayardin ”Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut”. Aihe on hyödyllinen, mutta suomennos on niin kurja, ettei tekstistä tahdo saada selvää.

Ajatus on suunnilleen sama kuin kerran laatimani yleisavain-vastaus, jolla pääsee läpi tenttikysymyksestä, vaikka ei ymmärrä otsikkoa, ei ole lukenut tenttikirjaa eikä ole varma edes oppiaineesta. Jos kysymys on ”Semipelagiolaisuus”, vastaus aloitetaan ”Semipelagiolaisuus tärkeänä ilmiönä on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä, koska sen suhde tomismin ja molekyylibiologiassa keskeisen virtualismin tunnettuun ristiriitaan on käsitteenmuodostuksen kannalta niin keskeinen. Kuitenkin länsimaisen tieteen jakolinja on jo 1500-luvun lopulta noudatellut usein hämmästyttävässä määrin juuri tätä vastakkainasettelua. Sen selventämisessä on erotettavissa yleensä mannereurooppalainen lähestymistapa, joka viime kädessä perustuu idean korostamiseen, ja etenkin anglosaksisen tutkimuksen väljästi empireisteihin liittymä pragmaattisempi lähestymistapa…”

Vaikka tentti sattuisi olemaan kansanparantamisen peruskurssi tai johdatus peltisepän pellitystöihin, tuossa on juuri oikea määrä oppineisuutta ja oikealla tavalla hämäriä rinnastuksia. Kuusi- ja kahdeksansylinteristen, mekaanisesti ahdettujensanojen vuoksi tentin korjaaja alkaa jo lopetella korvansa kaivamista lyijykynällä pyöräyttääkseen paperiin merkin hyväksymisestä.

Kirjallisuuden lukeminen on outo tapa, jossa haaskautuu tavattomasti aikaa. Miksi ei viettäisi niitäkin hetkiä rattoisan tuopin ääressä? Neljännen A-veroluokan miedot, Pilsen-tyyppiset, kantavierrepitoisuudeltaan luokkaa Pl 12-15 olevat mallasjuomat saavat sekä Homeroksen että hänen lukijansa torkahtamaan niin että asianomainen kohta onkin valmis jakamaan seurueelle, tarjoilijalle, vahtimestarille ja paikalle hälytetylle poliisipartiolle toinen säkenöiviä kommentteja.

Tai näin minulle on siis kerrottu, ja mikä minä olen epäilemään vieraidenmiesten todistusta.

Luettelemani teokset ovat sellaisia, että kunhan kotimainen Wikipedia vielä hiukan kohenee, mitä aion edelleenkin myös itse edistää, päästään monien kirjallisuuden opiskelijoiden tenttimän Vappu Roosin teoksen Suuri maailmankirjallisuus: länsimaisen kirjallisuuden vaiheet Homeroksesta Laxenssiin (1, p. 1956 tai sen puutteessa uudempi täydennetty painos) mainioon kaavaan. Kirjoittaja oli tietääkseni Ilta-Sanomien avustaja, joten hän selvitti tämänkin tehtävän. Kustakin kirjasta esitettiin ja oli tentissä tiedettävä kuvaus, joka noudatti kaavaa ”X on N:n teos, joka plingisti, plangisti ja plongisti plingaa, plangaa ja plongaa plingiä, plangia ja plongia.”

Wikipediasta ja Wikipediaan –

”Alastalon salissa” on Volter Kilven tajunnanvirtatekniikkaa soveltava, pääteoksena pidetty romaani, jota pidetään yhtenä suomalaisen kirjallisuuden vaikeimpana mutta myös merkittävimpänä teoksena, joka kertoo Proustin ja Joycen klassikkoteokset mieleen tuovalla tavalla kuudesta tunnista, joiden aikana kylänmiehet neuvottelevat parkkilaivaan sijoittamisesta, hidassoutuisesti mutta tarkkaan harkitusti ja itsetietoisesti viljellen hienovaraista huumoria, joka tulee erityisesti esille henkilöiden ja heidän välistensä suhteiden kuvailussa.”

Papin tytär on Juhani Ahon realismia edustava teos naisen yhteiskunnallisesta asemadys, tyttöjen kasvatuksesta ja oikeudesta koulutukseen sekä järjestetyn avioliiton mielekkyydestä, jossa ulkoisia tapahtumia on niukasti ja yhteiskuntakritiikki on epäsuoraa ja päähenkilön liikkuma-alaa pienentää naisen rajattu elämänpiiri, mutta teoksesta ilmenee päähenkilön tarve nähdä kauemmas, konkreettisesti ja kuvainnollisesti, kaipuu muualle ja kapina joka ei kuitenkaan suuntaudu ulospäin, vaan päähenkilö käpertyy itseensä.”
Valitettavasti on sitten pahankurisia kirjailijoita, joista on opittavat sopiva oma sitaatti ”kirveen jumahteluita jäiseen hirteen” (Haanpää) tai iskevä luonnehdinta, kuten ”analogian ja relaation mestari” (Haavikko).

Joppe Karhusen” Räkänä taivaalle” on sujuva, asiantunteva ja ansiokas kuvaus lentäjistä, mekaanikoista ja etappisioista, jotka urheasti, taitavasti ja huumoria viljellen, lensivät, liisivät ja kaarsivat, slobojen, vanjojen eli koirankuonolaisten kimppuun

Joistakin kirjailijoista ei auta, sivistyneestä käydäkseen, muu kuin opetella sopiva sitaatti asianomaisen tuotannosta – Haanpää – kirves jumahtelee jäiseen hirteen tunturien pohottaessa sinisinä. Joistakin on tiedettävä oikea luonnehdinta – Haavikko – analogian ja relaation mestari.

Sitten on kaikkein vaivalloisin laji kirjailijoita, sellaisia kuin Antti Hyry, joiden päälle pääseminen edellyttää Kemppisen blogin seuraamista.

Yksikään kulttuuri- tai muu toimittaja ei ole toistaiseksi käsittänyt eikä Antti itse iljennyt selittää, että se uunin muuraaminen, se vasta on vaikeaa. Niin hurjan asian kuvauksessa ei voi olla mitään viipyilevää eikä hypnoottista.

Hyvä uuni ei synny edes harjaantuneelta muurarilta – siihen tarvitaan erikoismies. Tai kyllähän sen uunin saa pysymään pystyssä, mutta vetääkö se niin että savu menee enimmäkseen ulos ja lämpö suurelta osin sisään!

Ylpeät ammattimiehet sanovat itseään uunisepiksi ja nimittelevät tavallisia muurareita tiilien asentajiksi. Vielä hiljan uunisepän oppi kulki suvuissa salaisuutena. Sen vuoksi on viisasta ostaa jokin tehdastekoinen ja käytännössä tarkkaan testattu Nunnalahden tai vastaava uuni. Tekomiehiä on kovin harvassa, sekä uunipuolella että kirjallisuudessa.

Tekomiehen tuntee siitä, että toisin kuin mm. M. Sariola antoi ymmärtää, yhtään ei roisku edes rapattaessa, ja kivi liittyy kiveen ja sauma seuraa saumaa melkein kuin kysymyksessä olisi elävä olento.

”(Vieressä olevassa huoneessa) haju oli muuttunut tuoreen leivän odotukseksi. Maistoimme kuivaksi paistunutta rieskaa, ihan tuoreena sen ohran makua, ja ritiseväpintaista orsileipää, joka juuri paistettuna maistuu niin kuin tässä olisi kaikki mitä olla voi. Maku muuttuu vähitellen, mutta on hyvää sittenkin.”