Isänmaalle

Mikä media lienee kytkenyt nyt yhteen Talvisodan ja itsenäisyyspäivän? yhteys on ilmeinen, mutta niin olisi myös 1944.

Marsalkka Mannerheimista on sanottu, että hän oli mies vailla kotia, uskontoa ja isänmaata. Luonnehdinta on osuva. Vähitellen hän oppi suomea sujuvasti, vaikka lienee maininnut vielä 1942 syntymäpäiväänsä onnitelleena myös Neuvostovaltion, kun kysymyksessä oli Valtioneuvosto.

On ihmisiä, jotka vieroksuvat kaikkea kielteistä puhetta sankareistaan, ja näkevät kaikki heidän tekonsa suurina. Minä en ole kiinnostunut Mannerheimin pituushyppytuloksesta. Hän pelasti maan passiivisuudella 1932 ja aktiivisuudella 1939 ja arvovallalla 1944. Se riittää.

On ihmisiä, joiden mielestä omaa isää ei saa arvostella, oli hän kuinka humalassa tahansa. En hyväksy tätä. Tosin isäni ei heilunut kännissä eikä hänellä ole enää maata, kun kesämökki siirtyi lahjakkaan veljeni omistukseen.

”Isänmaallisuus” on kaamean lähellä nationalismin pahimpia muotoja. Suomessa osataan onneksi jo kysyä, kenen isänmaa.

Vielä Talvisodan aikana oli tuore vitsi sanoa, että lähin omainen on viranomainen. Tämän hetken isänmaallisuus on halua kehittää aika sattumanvaraisesti kehittynyttä ryhmää, oikeastaan verkostoa, jota yhdistävät maantieteellinen alue ja kaksi kieltä (pieni suomenruotsi eroaa suuresti Ruotsin kuningaskunnan kielestä), yhteiset muistot ja auttamatta yhteinen tulevaisuus.

Sukulaisissa on se hyvä puoli, että heistä ei pääse eroon. Lisäksi sukulaisilla on tavallisesti toisistaan oikea eli sangen kielteinen käsitys; turha esittää parempaa kuin on, koska kukaan ei usko.

”Kansallinen tarina” tarvitsee näyttelijänsä. ”Suomalainen” on aika väkisin tehty sankari. Venäläinen patriootti Mannerheim oli englantilais-ranskalaisesti suuntautunut Venäjän kulttuurin edustaja, josta on vaikea keksiä mitään tyypillisesti suomalaista.

Toinen esimerkki, suomalaisen miehen hyväksytty ja hurmaava esikuva voisi olla Tauno Palo.

On se vahinko, että Tauno Palon elokuvaura loppui näyttelijälakkoon niin varhain, vain hiukan yli 50-vuotiaana, ja ettei hän koskaan ehtinyt näyttelemään Mannerheimia. Hän olisi sen osannut, toisin kuin sekundanäyttelijä Joel Rinne, jolla oli noin seitsemän maneeria eikä muuta ammattitaitoa. Palo oli vähän kuin Cary Grant, köyhä kakara englantilaisesta satamakaupungista (Portsmouth), jonka näyttelijäntaito huipentui Englannin kuninkaan toimintaan. Tämä käytti mallina Grantin elokuvia hioakseen omia aristokraatin esiintymistaitojaan.

Perikuvallinen suomalainen Tauno Palo (ent. Brännäs) oli puoliksi hurri, puoleksi venäläinen. Hänellä oli siis samanlainen tausta kuin Georg Malmstenilla, paitsi että Taunon ensimmäinen kieli oli kyllä suomi. Isä oli Pedersörestä ja lienee puhunut Taunon vanhemmalle Göstä-veljelle ruotsia. Isoisä oli venäläinen sotamies Hämeenlinnassa. (Katso lähemmin Lauri Meri. Tauno Palo, s. 35-40.)

Suuren kertomuksen vetävyyden todistaa sankarin habitus. Tauno Palon olemus toi lähinnä mieleen kasakan – varsinkin rooleissa (Kulkurin valssi) - joissa hänen paksu, luonnonkihara tukkansa oli jätetty rauhaan ja hiusvoide kaappiin.

Väitetään, että toisin kuin täysvenäläinen Valentin Vaala (Ivanoff), Tauno oli haluton puhumaan sukujuuristaan. Teuvo Tulio (Theodor Tugai) ei sitä vastoin liene tuntenut estoja latvialais-venäläisyydestään.

”Suomalaista miestä” ihasteltaessa unohdetaan surkeasti Sörnäisten hampuusit ja Raunistulan sällit, puhumattakaan Pispalan punikeista. Näiden osuus onneemme on kuitenkin ollut melkein yhtä suuri kuin kiukkuisten isoäitien, jotka hammasta purren kouluttivat yhdeksän lastaan ylioppilaiksi äijän kadottua ties minne. Tuon koulukunnan epämiellyttävä mutta suurta kunnioitusta ansaitseva edustaja oli Juho Paasikivi, jota mainittiin myös Kustiksi. Hänen isänsä lienee keikahtanut markkinamatkoillaan reestä hankeen; ylioppilaaksi pojan koulutti täti maitokaupan takahuoneessa Lahden kauppapaikassa, joka aikanaan korotettiin kauppalaksi.

Taidan maksaa Kansallisbibliografian kuukausimaksun ja poimia sieltä kaikki erittäin venäjäntaitoiset – sellaiset kuin Paasikivi, Moskovan maisteri Ilmari Kianto, kiukkuinen oikeistolainen J.O. Ikola ja vaikkapa Kansallisteatterin Eino Kalima.

Suomalaisia emme ole, ruotsalaiksi emme tahdo tulla…! Lausetta ei ole syytä kirjoittaa loppuun. Arvelevat, että seuraava ”suuri ruumis” on Venäjä tai USA.

Meillä on maailmassa toiveita, koska suurmiehet ovat kuolleet ja heidät on onnistuneesti haudattu. Suurnaisiakaan ei ole näköpiirissä.

Rysselit tapaavat toisensa illalla linnassa. Puhe on siis Brysselistä, mutta nuo ulkomaan kirjaimet tekevät tenää.