Kansan ja seinän välissä

Luin nöyrästi oikeustieteen tohtori Heikki Pihlajamäen suomalaisen asianajajakunnan historian ”Kansan ja esivallan välissä”, koska joku oli ystävällisesti postittanut sen minulle.

Kirja on selvästi tarkoitettu vain asiaan valmiiksi vihityille. Se lienee tilaustyö. Siitä puuttuu kokonaan osio, joka minusta on mielenkiintoisin ja tuntemattomin suomalaisen oikeudenkäynnin historiassa. Parhaat advokaatit nimittäin taisivat työskennellä Pietarissa, tai sen esikaupungissa, jonka nimi oli Viipuri. Yksi näistä kansainvälisen kaupan ja isojen yritysten tuntijoista oli Antti Hackzell, myöhempi pääministeri. Meillä oli jopa kovan tason merioikeuden tuntemusta (von Schoultz). Toisin sanoen kaupan ja viennin kääntyminen idästä länteen heijastui itsestään selvästi juristikuntaan. Niihin tuomioistuimiin, joita meillä oli käytettävissä 1920-luvulla, ei liikemiehistä hulluinkaan olisi vienyt juttujaan. Eikä juttuja ole – olen käynyt läpi korkeimman oikeuden koko sotien välisen aineiston, jossa ei esiinny merkittäviä yrityksiä edes patenttiasioissa. No, konkursseissa kyllä.

Luullakseni riidat hoidettiin kansainvälisessä välimiesmenettelyssä tai suoraan sovitellen, ja tietääkseni meillä oli henkilöitä, joilla oli kykyä ja taitoa esiintyä noinkin vaativissa yhteyksissä.

Mutta heistä ei tässä kerrota, eikä heitä edelleenkään tiedetä edes nimeltä.

Olisin kirjoittajan kanssa kohteliaasti eri mieltä myös siitä, että asianajajakunnastamme ei suinkaan puuttunut yleiseurooppalaisen mallin mukaisia mielipidejohtajia, vaan tuo rooli lopahti 1918. Sitä ennen advokaatteina toimi kirjassa esitellyn kaltaisia nimiä, kuten Lauri Kivekäs ja Jonas Castren, sukupolvensa tulkkeja. Ja oli Risto Ryti, jonka perua erään arvostetun toimiston nimi on tänäkin päivänä Serlachius & Ryti. (Se Serlachius ei ollut Julian eikä Allan vaan hengenlahjoiltaan hiukan vaatimattomampi lähisukulainen). Demarit Väinö Tanner ja Väinö Hakkila olivat asianajajia, mutta siirtyivät varhain valtiollisiin tehtäviin. Tannerilta tosin jäivät käräjät istumatta, vaikka ukkotuomariksi oli lopulta lupautunut P.E. Svinhufvud.

Tämän jälkeen saatiin, kuten tiedetään, odottaa Matti Wuoreen asti, ja tämän kuoltua vasta nyt alkaa olla asianajajia, joilla on näkyvyyttä myös siksi, että heillä on painavaa sanottavaa. Nimittäin esimerkiksi Robespierre ja Lenin ja puolet USA:n presidenteistä olivat asianajajia tausta-ammatiltaan.

Suurtoimistot Hannes Snellman, Castren & Snellman ja Roschier-Holmberg & Waselius syntyivät etenkin kansainvälisten suurliikkeiden tarpeisiin – esimerkiksi täällä toimivien öljy-yhtiöiden ja autonvalmistajien edustajien. Sitä vastoin pankit ja puunjalostusteollisuus palkkasivat omat liikejuristinsa.

Vielä 1960-luvulla, jolloin omat kokemukseni nyt kolmen suurimman ja kalleimman toimiston joukkoon luetusta, isäni johdosta sukunimeäni käyttävästä byroosta alkavat, toiminta oli pienimuotoista ja parhaimmillaankin jotain samanlaista kuin lääkärikunnan luotetuimpien spesialistien vastaanotot – sihteeri ja kirjoituskone, pari rikkinäistä nahkatuolia, paljon Billnäsiä ja sikarin ja vanhojen kirjojen tuoksua.

Boreniuksen toimisto oli eräässä mielessä Pohjolan ”haarakonttori”, mutta pappa Borenius nautti myös korkeiden kollegojen luottamusta ja haki näille lainhuutoja ja jakoi heidän kuolinpesiään – siis juristiprofessorien ja oikeusneuvosten. Oli hän itsekin 20-luvulla isänsä tavoin KKO:ssa ylimääräisenä jäsenenä, mutta ei viihtynyt.

Juuri samalla tavalla Hannes Snellman ja poikansa Hans avustivat mm. Mannerheimia ja tämän lastensuojeluliittoa. Hakapään toimistossa taisi olla osakkaana ainakin yksi senaattori (Arajärvi – Penan esi-isiä).

Kirjaan ei kuuluisikaan katsausta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tosin siinä on paljon puhuvat taulukot, joista käy ilmi suurtoimistojen ja tavallisten ero. Viisi suurinta toimistoa (mainittujen lisäksi Dittmar & Indrenius) korjaa koko ammattikunnan ansiotuloista kukaties puolet. Noissa toimistoissa kussakin on työssä tai osakkaina 100 – 200 lakimiestä.

Kehitykseen vaikutti – kirjassa maininnatta jätetty – 1990-luvun alun pankkikriisi. Tiedän aika tarkoin, että Wärtsilän, liikepankkien, Postisäästöpankin, EKA:n ja erinäisten muiden alasajo ja likvidointi toteutettiin ainakin eräin osin asianajajien ja tuomioistuinten säpsähdyttävän epätavallisella yhteistyöllä. Ei mikään suomalainen virasto eikä tuomioistuin olisi kyennyt organisoimaan esimerkiksi kuulemismenettelyä kymmenelle tuhannelle velkojalle tai selvittelemään keskustukkukaupan ja jälleenvakuutuksen kansainvälisiä vastuita.

Puhe ei siis ole nyt pankkikriisin uhreista eli tavallisista ihmisistä, vaan sen aiheuttamista rakennemuutoksista. Suurtoimistot osaavat myös sen kansainvälisen toiminnan, jota esimerkiksi erittäin suuret yrityskaupat edellyttävät. Oman asiantuntemukseni piiristä voisin mainita vielä esimerkiksi sveitsiläisten ja amerikkalaisten lääketehtaiden patenttiriidat, joita on käyty Suomessa yllättävän monta – ei onnistu ilman suurta asiantuntemusta, eikä toisaalta lasku koske köyhään.

Puhe on ammattikunnasta, jonka julkinen kuva - myös tässä kirjassa annettu – on aivan toinen kuin todellisuus. Osa porukasta on finanssitoimien spesialisteja, joita pitäisi verratta investointipankkeihin, ja hyvin pieni osa on taistelevia oikeuden miehiä ja naisia. Useimmat ovat uudella tavalla väitetyn oikeusvaltion orgaaneja. Taitavimmat ja rikkaimmat asianajajat tuntee siitä, ettei juuri kukaan tunne heitä nimeltä eikä kasvoilta. Korkeintaan he saattavat esiintyä iltapäivälehdissä verotustietoja julkaistaessa.