Kotiaineista

Minulla ei ole aihetta valittaa, koska luulen totuttaneeni lukijat tyyliini. Joskus harvakseltaan kummastellaan poukkoilevaa ajatuksenjuoksua.

Ajatuksenjuoksu on kuitenkin eri asia kuin tekstin jäsennys.

Etenkin juristit, jotka ovat huonoja ihmisiä, kuten jo M. Luther todisti (Der juristen Schwitzenbad), arvostavat oikeastaan lukiossa opetettua asia-aineen kaavaa ja otaksuvat, että kirjallisuuden olisi toimittava samoin.

Tämä seikka on välillä harmittanut minua keskusteltaessa tuomioistuinten päätösten perusteluista. Arvostelijat eivät aina käsitä, että peräänkuulutetu johdonmukainen referointi ja perustelu on hurskas toive, mutta ei tästä maailmasta.

Juuri tuo oli nyt historiaan jääneiden vanhojen resiittipäätösten vika. Hovioikeudet ja korkein oikeus tavoittelivat johdonmukaisuutta kirjoittamalla päätöksensä yhdeksi virkkeeksi ja kaihtamalla konkretiaa.

Eräs kihlakunnantuomari kysyi likalta lapsenruokkojutussa (avioiliiton ulkopuolella syntyneelle lapselle suoritettava elatusmaksu): ”Naiko se sinua?” Pöytäkirjaan kirjoitettiin silti:” Itse asiasta kuultuna ilmoitti kantaja olleensa luvattomassa sekaannuksessa vastaajan kanssa.”

Tuomareiden – kukaties pitäisi sanoa juristien – heikohko lukeneisuus näkyy väkisin heikonlaisena kielen hallintana, jonka yksi tunnus on harhaluulo, että asiat voi sanoa jollain ”oikealla tavalla” ja ”oikeassa järjestyksessä”. Nykyjuristit saattavat luulla, että ”mallit” (kirjoituskaavat) ovat pelkästään tietoisia.

Kirjallisuudessa – useimmiten myös tietokirjoissa – erottuu yksi tai useampia subtekstejä. On monta keinoa saavuttaa suuri selkeys jättämällä pääasia maininnatta.

Myös julkipakanoille Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat kerronnan ja tyylin esikuvia. Tarinoiden päähenkilö, sellainen Jeesus, ei esittänyt ainuttakaan yhteenvetoa tai konsistenttia argumenttiketjua, mutta sitäkin enemmän puheena olleeseen asiaan näennäisesti liittymättömiä vertauksia.

Kylväjä lähti kylvämään. Kätketyt leiviskät. Lesken ropo. Tuhlaajapoika. Vertaukset olivat aina skandaalimaisia. Ne jättivät kuulijan ymmälle – eli ajattelemaan.

Kaiken huippu on vuorisaarna. Sitä voi lukea tuntematta itseään edes hiukan satutetuksi – mutta mitä kaikkea se merkitsee, siitä ei ole tietoa.

Helppo esimerkki suuresta subtekstistä on Waltarin ”Sinuhe”. Se ei tosiaankaan ole allegoria eli vertaus, mutta silti Suomen toinen suuri sotakirja ”Tuntemattoman” ohella. Ja näin on, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat huomattavan uskottavasti ja myös todenmukaisesti kuvattuja vuosituhansien takaisia egyptiläisiä. Liittymäkohdat (heettiläiset – natsit) ovat lähes satunnaisia.

Tarina ei ole kertomus miehestä, joka menettää harhaluulonsa, luulonsa ja uskonsa itseensä ja ihmisiin. Se on sellainen suuri totuus, jollaisen vain romaani voi toteuttaa, ja se on yhtä aikaa yleispätevä ja aikaan sidottu. Kuten nousu jopa Yhdysvaltain bestseller-listalle osoittaa, se on nautittava historiallisena romanssina. Silti sen suuri murhe ja vaivalloisesti hankittu nöyryyden oppi on historiallinen synteesi viisaimpien suomalaisten tunnoista vuonna 1945. ”Juo siis viiniä, sillä mitä enemmän juot, sitä karvaampi on sen maku suussasi, kunnes ilosi on kuin risainen vaate kuivalla hiekalla…”

Taisi tulla esitetyksi kirjallinen uskontunnustus. Minusta ei ole järkevää kirjoittaa kotiaineita päivästä toiseen. Olin hyvä kirjoittamaan kotiaineita. Ansaitsin tupakkarahat ja lisää kirjoittamalla lukioluokilla kymmenille koulutovereille aineita sovittaen sanottavan asianomaisen luontumuksiin ja järjenjuoksuun niin etteivät pätevät äidinkielen opettajat tietääkseni koskaan osanneet edes epäillä petosta. Myöhemmin kirjoitin valmiiksi erilaisia kirjoja niin että varsinaiset tekijät jupisivat siihen suuntaan, että noin minä oikeastaan sen tarkoitinkin.

Mutta en pääse ennakkoluulostani. Jos teksti on kristallinkirkasta ja vaivatta avautuvaa, en usko sen olevan lukemisen arvoista. Myös vastakohta on totta: sotkuisesti kirjoitettu on sotkuisesti ajateltu.

”Taiteilija näkee muun paitsi ilmeisen. Yleisö näkee vain ilmeisen. Tulos on lehtiarvostelu.” (Oscar Wilde)

Perimmältä luonteeltaan kirjallinen teksti, jollainen voi olla myös lyhyt ja verkossa julkaistava, on aina ovelasti moneen suuntaan kiero niin kuin Lapin puu, tai laminoitu niin ettei se ole sisältä ensinkään sitä mitä päältä näyttää. Sivistyneet kirjoittajat, jollainen en ole, suosivat melamiinia, joka vaikuttaa siistiltä ja peittää lastulevyn. Hyvä teksti on kuin kultakoru, joka on päällystetty pronssilla, joutavan näköistä punaista kiveä, jonka tarkkanäköinen tunnistaa porfyyriksi.