Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
2. marraskuuta 2009
Kirjoja kaupan
Kuva on ehkä vuodelta 1939. Äidilläni näyttää olevan partiovyö. Hän hoiti kirjakauppaa vuoteen 1963 eikä oikein vieläkään pidä siitä ajatuksesta, että isä otti hänet keskikoulusta pois. Sinnekin hän oli joutunut ennen aikojaan, kun kai valtionapua varten tarvittiin oppilaita. Lisäksi ja onnettomuudeksi koulu oli niin sanottu uusimuotoinen oppikoulu. Se kokeilu osoittautui epäonnistuneeksi.
Äiti siis hoiti kirjakaupan ja tilasi elokuvateatteriin filmit. Sodan aikana hän kävi elokuvakoneenkäyttäjäkurssin erivapaudella alaikäisenä. Luullakseni se oli naapuri, Rukkilan Matti, joka osasi vähän kaikkea, joka oli näyttänyt filmejä, kun elokuvateatteri putosi äidinisäni syliin yhden omistajista kaaduttua Talvisodassa.
Minun ja monien serkkujeni suhde elokuviin ja kirjoihin on epätavallinen, koska olemme kasvaneet niiden keskellä. Ja oli siinä kellokauppakin, joten ainakin minun suhteeni myös kelloihin on kieroutunut.
Kirjoissa oli sisäänostohinta salakirjoituksella. Lyijykynällä kirjoitettiin teksti, tavallisimmin kolme kirjainta. Valittiin kymmenkirjaiminen sana, jossa mikään kirjain ei toistu, esimerkiksi ”mäntysuopa”, jossa kirjaimet vastasivat numeroita 0 – 9. Sisäänostohinta 123 mk merkittiin siis ”änt” ja 500 ” ”ymm”.
Tuollaisia sanoja ei ole aivan helppo keksiä. Olen ollut aina kielellisesti vähän jälkeenjäänyt, mutta pystyin lapsena murtamaan nuo salasanat aika nopeasti. Se taisi olla jokin vähittäiskauppiaitten kulkutauti, koska vastaavia näki rautakaupoissa, joskus hintalapuissakin.
Olen kaupitellut itseäni kiireapulaiseksi johonkin lähiseudun kirjakauppaan ja tarjoutunut näyttämään, miten näpäkästi paketti kääräistään, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt.
Jokin vaisto jäi jäljelle. Vaikka asiakkaasta oli haalea mielikuva ja kirjan saajasta – päivänsankarista – vieläkin etäisempi, sopiva kirja löytyi nopeasti. Mistähän sen tiesikin, ettei ”Isänmaan parturit” sopinut kaikille, ja että saajan poliittinen suuntaus oli arvattava oikein ennen kuin ehdotti teosta ”Berijan tarhat” (Parvilahti) tau ”Vieraan kypärän alla (Lauttamus). Arvo (Poika) Tuomisen kirjoja ei myyty lahjaksi mutta muuten kuin siimaa. ”Kremlin kellot” oli aika huikea lukuelämys (11-vuotiaalle).
Myöhemmin otin vähän selvää ja tapasinkin Tuomisen ja käsitin, että hän oli kiehtova sekoitus todenpuhujaa ja supliikkimiestä. Veikko Sinisalo kertoi joskus erehtyneensä kysymään Tuomiselta jotain illalla kello 19. Yön he olivat kuulemma vuorotellen vaimon kanssa käyneet nukahtamassa, ja aamulla kello 07.00 Tuominen oli sanonut: ”Siirtyäkseni sitten pääasiaan…”
Kirjakaupan takia sain lukea niin paljon kuin halusin, koska olin oppinut varhain, miten kirja luetaan niin siististi, että sen voi myydä viattomalle asiakkaalle uutena. Kirjat olivat siihen aikaan enimmäkseen kovakantisia ja kunnolla ompelemalla sidottuja.
Jos naisasiakkaalla oli kumiteräsaappaat, hän oli ostamassa rakkauslehteä (Nyyrikki, Perjantai, Sirpale) tai kukaties äkillisesti rikastuttuaan Anni Polvaa tai Aino Räsästä (”Soita minulle, Helena”). Jos naisasiakkaalla oli nuttura, Hilja Valtonen oli järkevä ehdokas. Miehet ja uskovaiset eivät ostaneet kirjoja kuin pakon edessä. He tulivat ostamaan kynänteriä tai Akvilan koulumustetta, imupaperia tai raapevettä.
Rehtori katsoi olevansa oikeutettu viemään kirjoja kotiin ”nähtäväksi”. Isoisä kielsi antamasta, koska laskujen periminen oli kuulemma yhtä tuskaa. Toisaalta rehtori oli ainoa sivistyneistön edustaja paikkakunnalla. Hän oli oikein filosofian tohtori.
Helsingissä Akateeminen kirjakauppa oli toiveiden täyttymys. Se sijaitsi tavaratalon toisessa kerroksessa ja siellä selvästi sai maleksia loputtomasti.
Kun olimme Turusen Matin kanssa ”opintomatkalla” Lontoossa, Foyle’s oli järkytys. Kun kävin siellä viimeksi mennä vuonna, se oli edelleen järkytys, edelleen hyvässä mielessä. Hienoin tietämäni kirjakauppa on New Yorkin Strand, jonka moni tunnistaisi Woody Allenin elokuvista. Se on sekaisin antikvariaatti ja kirjakauppa ja hirvittävän korkeatasoinen. Pariisissa ei ole vastaavaa – Shakespeare & Co. on enemmänkin nähtävyys. Gallimardin oma kirjakauppa aiheuttaa suonenvetokohtauksen lompakon kohdalle. Ne maailman kauneimmat kirjat (Plèaide) ovat kalliita myös.
Koska olen lukijana kyyniseksi paatunut entinen ja ehkä tuleva kirjakauppa-apulainen, suhtaudun epäillen tietoihin tuon tai tämän henkilön lukeneisuudesta. Kymmenen tuhatta kirjaa? Runsaat 27 vuotta kirja päivässä. No way. Kirja viikossa, 200 vuotta. Jos tuo on totta, puhe ei ole lukemisesta.
Ei lukeminen ole arvo sinänsä. Tunnen ihmisiä, jotka ovat lukeneet tuhottomasti ymmärtämättä oikeastaan mitään. Voi olla, että olen itse yksi heistä.
Itse arvelisin lukeneeni runsaat kolme tuhatta nidettä 60 vuoden aikana (aloin lukea kokonaisia kirjoja aika varhain). Joltain osin se on edelleen keino olla tekemättä mitään todella hyödyllistä. Nyt palauttelen mieleen omaa elinaikaani lukemalla Bellin kirjaa ”The World Since 1945”.
Edgar Lee Masters kirjoitti runon myös Spoon Riverissä hulluna kuolleesta Frank Drummerista, jolla oli ollut kirkas näky ennen kuin joutui koppiin: ”Opettelen ulkoa tietosanakirjan.”
Tuo koodaustapa löytyy Antero Vipusesta jonka sain lahjaksi ukiltani jolla oli pitkään oma kauppa. Ukin koodiavain oli TYÖ JA LEIPÄ. Hänellä olikin uskonto aika vahvana.
VastaaPoistaVain muutamaa tuntia ennen tämän lukemista tulin kertoneeksi nuoruusiän pakkomielteestä lukemiseen.
VastaaPoistaJoka aamu piti lukea kirja ennen töihin lähtöä, vaikka sitten pitäisi herätä kello 4.00. Jos sitä ei ehtinyt lukea loppuun, niin sitten myöhästyi töistä.
Ja kaikki kelpasi. Pääomasta 30-luvulla käännettyihin uskomattoman pateettisiin keskieurooppalaisiin kirjallisiin melodraamoihin, Hemingwaysta Montgomeryyn.
Olen työn puitteissa sitten lukenut toisille rahasta. Kun eräillä firmoilla on ollut tarve todistaa, että he tietävät jotakin asiakkaan alasta, olen lukenut heille asiakkaan ammattikirjallisuutta ja kirjoittanut preferaatteja heille. Mutta eihän minun niistä ole tarvinnut mitään muistaa sitten seuraavalla viikolla.
Lukemisen pakkomielteestä paranin noin 10 vuotta sitten ja nyt luen, hyvä jos 30 kirjaa vuodessa.
Kirjoista tuli mieleen kun olin jostain suuttunut reilu 15 vuotta sitten ja soitin Akateemiseen vihapäissäni ja pyysin sihteeriä yhdistämään Doris Stockmanille. Sihteeri oli kuin ylpeä eloperse vastatessaan ettei hän ole "Dooris, vaan Duuris". Vastasin että olkoon perkele vaikka Duuris tai Mollis, mutta kai hänet saa puhelimeen ja iskin puhelimen kiinni.
VastaaPoistaKolme kirjaa viikossa on sopiva määrä ihmiselle. Niitä pitää olla yöpöydällä 4-6 kappaletta keskeneräisinä, että on valita mistä jatkaa.
Juuri nyt tuli jostain syystä mieleen miksi ennen vanhaan kirjakaupan kynät maistuivat basilikalle kun niitä tunnilla pureskeli.
Pienenä piti aina pukea kirjojen ylle nahkainen kansitus. Tuli tupenrapinaa jos kansiin jäi rasvan jälkiä.
Ja oli se hevosen luujauhoista tehty liima kuivana hyvän makuista imeskellä kun opetteli aakkosia.
Muistan kyllä kauppiaan joka kiersi ovelta ovelle ja myi kirjahyllystöä johon kuului kymmeniä kovakantisia kirjoja.
Kuunnellaan.
VastaaPoistaSitten kun Kemppinen eläköityy, niin alakaapa sitten varmaankin hänestä enemmän kuulumaan.
Onhan tässä jo odoteltukin.
Kiitos Kempsa aivan ihanasta kirjatekstistä, tämä kompensoi luultavasti ainakin koko tulevan viikon paljon ikävämmiksi kuvittelemani pakkolukemiset ja -kuulemiset!
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=U62A8Heik9Y
VastaaPoistaEn erityisemmin pidä John Steinbeckistä, mutta kun Popular Photography julkaisi Capan töiden muistokansion, Steinbeck kirjoitti siihen: " Capa tiesi mitä etsi ja mitä sille löydettyään teki. Hän tiesi esimerkiksi ettei sotaa voi valokuvata, sillä se on suureksi osaksi tunnetta. Hän kuvasi kuitenkin sitä tunnetta ottamalla kuvia sen vierestä. Hän osasi tuoda esiin kokonaisen kansan kauhun lapsen kasvoissa. Hänen kameransa tavoitti ja säilytti tunteen. (...............) Minä työskentelin ja matkustin paljon Capan kanssa. Hänellä saattoi olla läheisempiä ystäviä mutta kukaan ei pitänyt hänestä yhtä paljon kuin minä. Hän nautti siitä että voi esiintyä työssään rentona ja huolettomana. Sitä hän ei ollut. Hänen kuvansa eivät ole vahinkoja. Niihin sisältyvä tunne ei syntynyt sattumalta, Hän osasi valokuvata liikettä ja riemua ja syvää surua. Hän osasi valokuvata ajatusta. Hän tavoitti maailman, ja se maailma oli Capan."
By the way; siitä Cerro Murianosta mekoisen perusteellinen selvitys täällä;
http://elrectanguloenlamano.blogspot.com/2009/07/robert-capa-in-cerro-muriano-and-espejo.html
Tulee mieleen, että pätisikö tuo tunteiden kuvaaminen myös muihinkin kuin Capaan. Siis jos näitä isompia tunteita yrittää tarkastella syvemmin - kellä voimaa sellaiseen on - niin kysehän ei silloin ole uskottavuudesta, vaan siitä että jokaisella on oikeus sellaisiin tunteisiin.
http://www.youtube.com/watch?v=Zs1NmsA-n-Y
Oletan että se on myös yksi niistä syistä miksi kirjoja luetaan - ja kirjoitetaan.
Se mahdollinen luetun määrä - se 3000 tai 300 tai 30 tai 3 tai 1/3 - ei minustakaan ole se ratkaisevin asia siinä, eikä ensimmäiseksi myöskään sen luetun sisältö enempää kuin se lukijakaan, siis se mitä hän - ja kuka - mahdollisesti asiasta ymmärsi. Tässä laskisin enemmän sen mahdollisen syntyneen keskustelun varaan, eli siihen haluun ja mahdollisuuksiin, jakaa se juuri koettu (luettu), tai sen koetun (luetun) synnyttämät muistot sitten joskus myöhemminkin. Surullista, jos ei löydä ketään jolle tuota kokemustaan tilittäisi. Se myös vähentää sitä halua lukea, ja enemmänkin, se vie merkityksiä elämältä.
Kirjallisuus on siis hyvin pitkälle pelkästään sen herättämien tunteiden jakamista. Joskus olen ajatellut, että se on ennen kaikkea sitä ja vasta sitten sitä tietojen ja taitojen jakamista. Senhän muuten näkee mainiosti vaikkapa tästä blogista, joka ei paljoa muuta todista.
Sitä pääministerin lautakasaa paremmin piilotettu on luonteeltaan sielullista, siis sellaista jota esimerkiksi se HS tai YLE ei oikein osaa, eikä luultavasti haluakaan etsiä. Siis jos nyt ymmärretään se sielullinen jonakin näkymättömänä, eli vaikkapa sellaisena kuin esimerkiksi tahto. Siinä mielessä kiljuntakin voi olla älyllinen suoritus, mikäli se siis pyrkii kuvaamaan vaikkapa sitä, mitä ihminen tältä kulttuuriltamme odottaa tai osaa odottaa.
http://www.youtube.com/watch?v=bwbV0atx2XU
Siihen ihmisen olemuksen kuvaamiseen liittyy myös se kysymys, että miksi ainakin se virallisemmin kulttuuriksi kutsuttu nykyään niin helposti muistuttaa enemmänkin jotakin pilaantuvaa, kuten porsaankylkeä, kuin sellaista jolla olisi meille oikeastikin jotakin yhteistä merkitystä.
Sen jakamisen mielekkyyttä voi miettiä vaikka tätä katsellessa.
http://www.youtube.com/watch?v=lT_1DllVQ9c&feature=related
Mitäs ihmettä? Kemppisen sota- ja juristisukuhistoriajorinoihin on vahingossa livahtanut ohimenevä maininta jostain naisesta?
VastaaPoistaViehättävä teksti.
VastaaPoistaHintakoodaukseen olin aiemmin törmännyt Christopher Morleyn kiertävästä kirjakauppiaasta kertovassa kirjassa Parnassus on Wheels. Voin suositella myös jatko-osaa The Haunted Bookshop .
Itse luin muutamana vuonna yli 300 kirjaa vuodessa, mutta nykyään tavoitteena on 100, joka on onneksi tältä vuodelta saavutettu, joten voi rentoutua muun toiminnan parissa.
HIENO JUTTU
VastaaPoistaTulee oikein vanhat ajat mieleen, kun tata Kemppisen tekstia tavailee! On talla Jukka K:lla kiehtova tapa kirjoitaa blogiaan.
Kiitos vaan! (No, eihan tama Kemppinen minun kehujani tarvitse, mutta kun tuntui tuolta).
TAPA LUKEA
VastaaPoistaOnkohan tapani lukea aivan vaaristynyt tai vaara, kun luen kynan kanssa ja etsin hyvia juttuja tai vaitteita. Pilaan siis
kirjan alle- ja reunaviivauksillani. Taman vuoksi joudun ostamaan kirjoja.
Olen elatellyt koko elamani uskoa, etta jokaisessa kirjassa on ainakin yksi hyva oivallus, tai kuvaus, tai vaite. Liian usein minulta vaan jaa se kultajyva loytamatta...ja petyn pahasti.
Henrik Meinanderin uudessa "Suomi 1944" kirjassa oli yllattavan monia hyvia oivalluksia tai vaittamia, vaikka jutut eivat ole mihinkaan muuttuneet sitten 1940/1950 luvun.
Kemppisen lapsuus on ollut kahdehdittava... etenkin tuo kirjakauppa. Tosin olen itse lapsena asunut kirjastossa, ihan oikeasti.
VastaaPoistaMinäkin luin alle teini-iän Arvo Poika Tuomisen kirjat. Siksipä pystyinkin suhtautumaan salonkisosialisteihin ja taistolaisiin sitten aikanaan ylimielisen halveksivasti. Enkä ole siitä aenteesta päässyt irti vieläkään - Sartrestakin muistan vain hänen ääliömäisyytensä.
Tuominen on kiehtova tapaus. Hän sentään selvisi Kuusisen tavoin hengissä Stalinin vainoista. Moni muu ei selvinnyt - jokuhan haukkuikin Poikaa koko Karjalan vittumaisimmaksi politrukiksi.
Lasketteko te lukemianne kirjoja, ihan kuin himohiihtäjät ahnehtivat kilometrjä?
Minä luen liian vähän - aina jää mielenkiintoisia lukematta, vaikka miten yritän. Etenkin romaajena laiminlyön. Kun tuntuu, että on parempi lukea ensin oikeista asioista ja vasta sitten keksityistä.
Uolevi:
VastaaPoistaJoskus noin 18v. sitten sain lahjaksi kynäskannerin. Oli helppo skannata kirjojen sivuilta riveittäin mielenkiintoista tekstiä.
Kaikki tiedot tuhoituivat kun muutin ne toiseen formaattiin.
Siitä lähtien olen ronskisti keltaisella korostuskynällä yliviivannut kaiken mielenkiintoisen ja sivut merkinnyt tarraliuskoilla.
JarMom, oli niin perusteellisen hauska puheenvuoro, joka lisäsi tuota kirjakauppias-teemaa juuri oikein, vaikket sanonutkaan miksi suutuit Dorikselle.
VastaaPoistaVai olit niitä jotka kansakoulussa pureskelivat päreiksi kalliit lyijykynät. Hyi.
Tiedoksesi, että jos sinusta maistuivat basilikalle, niin se johtui todennäköisesti siitä, että lyijykynän puuaines oli ainakin osin seetriä.
Meillä yrittää kasvaa seetri ikkunalaudalla, mutta voi olla että se ei jaksa kasvaa, kun aurinkoa ei ole lainkaan enää. Liekö olemassakaan.
Kemppiselle kysymys: oliko se elokuvateatteri samassa paikassa kuin vielä 70-80-lukujen vaihteessa? Jos, niin poikani näki siellä elokuvat Kolmannen asteen yhteys ja 2010, joka viimeksi mainittu oli huono jatko-osa Avaruusseikkailu 2001:een.
Kuinkahan moni blogin lukijoista tuli tuntemaan Kangasalan kirjakaupan? Se oli paikka jossa minä opin lukemaan, koska siellä sai olla rajattomasti vain istumassa pallilla ja lukemassa ihan mitä vain.
Kangasalan kirjasto puolestaan vaati 12 vuoden ikärajan että pääsi aikuisten puolelle.
Kangasalan kirjakaupan lopettaminen tuntui kuin olisi mennyt isoäitien ja tätien ja setien talot.
Pariisissa ja kautta koko Ranskanmaan on instituutio nimeltä Fnac,ei yhtä tyylikäs kuin Foyle´s tai Strand mutta toimiva ja tehokas sekä levyjen että kirjojen suhteen.
VastaaPoistaPietarissa suuri ja mahtava Dom Knigi.
Nurmen kirjakauppa oli taivaspaikka.Notkuin siellä tuntitolkulla päivittäin.Hyvä, kun en pyörtynyt hyllyjen väliin. Myyjät olivat hienotunteisia, enkä tuntenut olevani häiriöksi.
VastaaPoistaVarhaisessa murrosiässä rupesin kirjoittamaan jonkinasteisia pakinoita lehtiin.Palkkiolla sai ostetuksi kirjan.Se maksoi silloiset 4 markkaa.
Ilman Nurmen kirjakauppaa ja paikkakunnan 2 elokuvateatteria 40-luvulla syntyneen kulttuurikasvatus maalaispaikkakunnalla olisi tukahtunut alkuunsa.Jonkin verran paikkasi tarkka ja hupaisa murre, josta löytyi sanoja joka lähtöön.
Lämmin kiitos Nurmen dynastialle.Kulttuuriteko!
Lukemisen määrällä on määrätty vaikutuksensa.
VastaaPoistaLehti- ja muuta käyttöproosaa kirjoitetaan salamavauhdilla ja luetaan silmänräpäysten lomassa. Todellinen kirjallisuus, fiction or non-, erottuu vaikutukseltaan: lukija on viimeistään luettuaan salamanlyömä, aiempaa valaistuneempi.
Alle tietyn määrän - sanotaan nyt vaikka että alle kymmenen kirjaa eläessään - koulukirjojensa lisäksi lukenut henkilö osaa vain harvoin kirjoittaa yhtä sujuvasti tai edes virheettömästi kuin lukeneempi. Tällainen määrävaikutus on mielestäni riidaton.
Massamäärin lukevat jaan mielessäni kahtia:
1) maanisiin lukijoihin, jotka lukemalla joko raapivat aivojensa kutinaa (eli karkottavat viihteen nälkää tai ylläpitävät ärsykejuopumusta) tai lukevat päteäkseen - on muka hienoa lukea niin paljon; ja
2) henkselilukijoihin, joihin itse kuulun: luen paljon, koska olisi noloa lukea liian vähän (olla tietoisuudeltaan "housut kintuissa") ja toisaalta etsimme monista aiheista alati pakenevaa "riittävän tiedon" määrää - ehkä vielä tuon kirjan lukemalla ymmärtäisin riittävästi.
Lukemisessa on monta tapaa. Kalevi Kanteleen & co pikalukukursseilla olen saanut raivattua estoja pikaiselta silmäilyluvulta, jossa sadankaan sivun tuntinopeus ei ole harvinaista. Oikeustieteellisessä (1980-luvun lopussa tutkinnon laajuus oli vajaat 30.000 sivua ilman säännöstekstejä) oppi tarkkaluvun, jossa tosissaan lukiessa 20 sivua tunnissa oli nopeuden enimmäismäärä.
Kummallakaan ääritahdilla ei lukemisesta suuremmin nauti, se on vain väline määräänsä, sprinttiin tai painiin.
Lapsena odotti keskiviikkoisin Aku Ankkaa ja sitten vähän myöhemmin perjantaisin Suomen Kuvalehteä, Niiden lukemisesta todella nautin, varmaankin siksi että tiettyinä ikäkausina niillä oli parhaan mahdollisen viihteen sädekehä. Vieläkin huomaan, että vaikka runojakin lukee aikaa tarkemmin määräämättä milloin tahansa, lempilehtiään (The Economist, Gramophone, Hifimaailma jne.) säästää viikosta toiseen löytääkseen niille ihanteellisen nautinnon hetken. Tästä seuraa paradoksaalisesti, että nimenomaan niistä kertyvät suurimmat rästimäärät. Tarhassakin piti kaurapuuro syödä ennen herkkuja.
Arvo Poika Tuomista esitti Donnerin Kuulustelussa Pertti Sveholm. Oli erikoinen efekti nähdä hyvin pian hänet esittämässä Jorma Melleriä eli Anneli Jäättenmäen miestä tv-elokuvassa Pääministeri
VastaaPoistaKirjat ovat tylsiä, varsinkin suomalaiset romaanit, suurin osa muistelmista ja erityisesti dekkarit, eihän niitä jaksa ilman ikävystymistä lukea kuin korkeintaan puoleen väliin. Kyllä elämä menee kirjatoukilta hukkaan.
VastaaPoistaMuuten kyllä Pariisissa on Fnacin lisäksi vielä se oikeakin kirjakauppa. Ihan siinä Boulevard St Michelin alkupäässä on Gibert Jeune, ja myös lähitaloissa on joitain osastoja.
VastaaPoistaPäärakennuksessa on muistaakseni 6 tai 5 kerrosta uusia ja käytettyjä kirjoja ja tavallaan kellarissa jotain konttoritilpehööriä. Postaita noustaa ja jossain on muistaakseni hissikin!
Kirjoja on siis paljon ja ainakin minä vaivun joka kerta siellä käydessäni kirjahurmioon. Eivät ne aina kunnolla ole järjestyksessä ja ovat vielä aina uudet ja vanhat sekaisin. Käytetyissä lukee toki selässä occasion.
Mutta kannattaa viettää tovi jos toinenkin niiden ulkomyyntipöytien taakse piiloutuvassa todellsessa kirjatalossa.
Mitä kuvan lasivitriinien takana on myynnissä?
VastaaPoistaJotenkin kuvasta tulee mieleen ammoinen ALKO.
Kyllä olisi rankaa jos viinat ja kirjat olisivat nykyisin noin tiukan tädin silmänpidon ja selän takana.
Tai oikeastaan se olisi ihan hyvä. Viinapullon ostamalla saisi ilmaisen kirjan tai päinvastoin. Tai sitten molemmat ostettava kerralla.
AD JarMom: huvittavaa kyllä, kustantajaa lähellä oleva Kouluaitta tai Koulutarpeiden keskusliike Oy toimitti kalusteet kirjakauppoihin vielä 60-luvulla, ja Kustannusyhdistys kävi valvomassa, että tätä erityisiä kirjakauppaoikeuksia edellyttänyttä elinkeinoa harjoitettiin asianmukaisesti.
VastaaPoistaLasin takana oli vaikeasti pölystä pyyhittäviä esineitä, kuten liimapulloja, putkiloita ja vastaavia. Täytekynille oli lukittava erillinen vitriini. Epäilen että sen toimitti Pelikan. Mont Blanc oli myynnissä mutta useimmille aivan liian kallis. - Kuulakärkikynät tulivat Suomessa myyntiin 50-luvun lopulla.
Ad UoleviS: alleviivaajia kunnioitan suuresti vaikka itse, selostamillani perusteilla, luen kirjat ylisiististi.
VastaaPoistaTulin uskoon, kun luin tentiin isäni kertaalleen käyttämiä tenttikirjoja, kuten Forsmanin rikosoikeuden. Se oli alleviivattu systemaattisesti neljällä värikynällä ja kun nyt ajattelen, oli valmiiksi eräänlainen MindMap.
Joo, miten pääsikin tuo Kouluaitta vihkoineen ja karttoineen ja kuvineen unohtumaan, vaikka kesällä lukaisin Aarno Karimon Kumpujen yöstä -sarjan.
VastaaPoistaMinulla on nyt lukukramppi. En saa luettua mitään ammattikirjallisuuden lisäksi. En tiedä mistä se johtuu. Koko syksynä en ole lukenut oikein mitään vapaa-aikanani.
VastaaPoistaP.S.
Kertoisitko lisää tuosta isäsi alleviivaamistavasta.
Ad Omnia: Gibert Jeune saattoi kärsiä yliopiston hajoittamisesta eri puolille Pariisia. Se ei ole vika, mutta yleisvaikutelma on mielestäni nykyisin sekuli.
VastaaPoistaMutta muistan, miten pökerryttävän vaikutuksen se teki opiskelijaan, ja vielä 70-luvulla sen koluaminen oli välttämätön ohjelmanumero.
Harvassa on kirjakauppoja, joihin pääsee metrolla melkein sisään.
Fnacin muistan myös siltä ajalta, kun se oli uutuus. Champs-Elysées'n putiikki on monessa suhteessa asiakkaalle helpoin.
Pariisin kirjakauppojen hurma on tietenkin erikoistuneet liikkeet. Lähellä Gibert Jeunea rue St. André -des-Artsilla mm. on alkuperäinen surrealistien kirjakauppa, jossa näyttää olevan alkuperäisiä 30-luvun painatteita ja kaikki mahdolllinen esimerkiksi dadaismista.
As Rienzi: MInä ainakin uskon kuuluvani kolmanteen lukijaryhmään (tai sitten vain olen se kolmas lukijaryhmä). Kuten Charlotte Bronte on kirjoittanut: "Olen lukenut samasta syystä kuin syönyt tai juonut; siksi että se on luonnonlaki."
VastaaPoistaKun isäni pudotti toipilasvuoteeseeni (olin 4-vuotias ja paranemassa tuhkarokosta) ensimmäisen kirjan, joka muuten oli Burroughsin "Tarzan, apinain kuningas", löysin maan, johon kuuluin. En ole koskaan löytänyt ulos siitä maasta.
Pitkällisen harjoituksen tulokena luen sangen nopeasti kahdella kielellä, muta e ei ole tavoite eikä mainostuksen aihe; minä vain luen nopeasti ja näin ollen paljon. Lisäksi ihmemaahani ilmestyy koko ajan uusia kirjoja, joten vaihtoehtoja ei ole; on luettava.
Olen lapesta asti nähnyt unta, jossa löydän pitkän rivin ihmellisiä kirjoja, joita en tiennyt olevan olemassa; kun hamuan niitä syliini, herään. Lapsena haroin usein herätessäni peittoa ja itkin, koska kirjat eivät olleetkaan siinä.
Tuttu kirjakauppa. Sen olin jo unohtanut.
VastaaPoistaEn koskaan oikein ymmärtänyt, miksi kaverini osti sieltä niitä kirjoja, kun ne olivat niin kalliita, ja varsinkin kun asuin itse kirjaston vieressä. Myöhemmin kyllä aloin ostamaan kirjoja itsekin, kun opin lukemaan muutakin kuin romaaneja.
Kolmio ei unohdu. Siis se elokuvateatteri. Otappas Kemppinen asiaksesi kirjoittaa siitä oikein historiikki! Tietääkseni se oli ainoita tai peräti ainut suoraan elokuvateatteriksi rakennettu tila Suomessa. Näin taisi sanoa arkkitehtikaverini taannoin.
Ja se Rukkilan Matti oli tämän näköinen, lyhyt mies keskellä istuvan miehen takana.
Meillä oli 80-luvulla rautakaupassa koodisanana AJOSPÄLVIÖ.
VastaaPoistaAnonyymi kirjoitti...
VastaaPoista"Mitäs ihmettä? Kemppisen sota- ja juristisukuhistoriajorinoihin on vahingossa livahtanut ohimenevä maininta jostain naisesta?"
Ja tuskin ehdit kotisivua kääntää, kun bloginpitäjä oli jo rientänyt Emmanuellen ehtoisiin elokuvamaailmoihin.