Kuva-ateriat

Elokuvaharrastukseni alkoi talvella 1945 ja loppui syksyllä 1976. Alkua en valitettavasti muista, mutta äitini tiettävästi imetti minua äidinisän elokuvateatterissa, permanto, toinen penkkirivi takaa luettuna. Vieressä istui hänen äitinsä eli Elli-mummo, musta ulsteri yöpaidan päällä ja kutoi.

Taitavia rouvia. Molemmat hallitsivat vahvistetun kantapään kavennuksen ja keskeiset oikein-nurin –neuleet elokuvateatterin pimeässä eli katsomatta. Asiasta tehdyn muistiinpanon mukaan ensimmäinen elokuvani olisi ollut Disneyn ”Bambi”. Lieneekö osoittautunut liian jännittäväksi, koska taju meni.

Pitää paikkansa, ettei maalaispitäjissä tainnut olla ainuttakaan muuta elokuvateatteriksi suunniteltua tilaa kuin tämä ”Kolmio”. Kuten kuva osoittaa, kysymyksessä oli komea 30-luvun funkis. Arkkitehtinä oli Aarne Ervi.

Talo on hävitetty, ja sen paikalla on halpahalli. Tiloja ei pidetty kulttuurihistoriallisesti arvokkaina.

Elokuvateatteri Kolmiossa esitettiin yleensä kaksi filmiä viikossa, maanantaista torstaihin ja perjantaista sunnuntaihin. Useimpina, ellei kaikkina päivinä oli erikseen seitsemän kuvat ja yhdeksän kuvat. Konehuoneen generaattori hurahti käyntiin ja tasasuuntaaja alkoi hehkua kello 18.40. Projektori oli Ernemann. Myöhemmin hankittiin toinenkin projektori ja aikanaan 50-luvun lopulla Cinemascope, jonka linssi oli violetti tai pinkki, anamorfinen.

Kävimme tietysti katsomassa kaikki elokuvat, jotkut kahteen kertaan. Siitä kertyy hyvinkin sata elokuvaa vuodessa.

Sellainen sana kuin ”taide” ei käynyt elokuvan yhteydessä mielessäni, mutta toisaalta muistan oudon hyvin eräät sittemmin taiteellisiksi osoittautuneet elokuvat. Kotimainen vuokraaja – luulen että se oli Kove-Filmi – harrastivat kytkykauppaa. Jos halusi nähdä Silvana Manganon tissit eli elokuvan ”Katkeraa riisiä”, maalaisteatterin oli tilattava myös toisarvoista sälää, kuten ”Polkupyörävaras” tai ”Tie”.

Miksi muistini on mustavalkoinen? Värielokuvia oli ja ”Technicolor” oli tuttu logo – muistan paljon tekstejä, koska toimin simultaanitulkkina kavereille ja hidaslukuisemmille esittämällä kuvatekstit puoliääneen. Kuitenkin esimerkiksi ”Sheriffi” (High Noon), jota en lukisi mielielokuviini tietyn melodramaattisuuden vuoksi, muistuu kuvina. Ja Dimitri Tiomkinin nimisävelmä oli ”Kolmiossa” äänilevynä; levyjä soitettiin ennen näytännön alkua.


Helsingissä jouduin kansansivistystyön kurssille; tuleva vaimoni oli nimittäin minua vanhempi ja sivistyneempi. Elokuva-arkisto ja Akateeminen Filmikerho AFK tulivat tutuiksi vuodesta 1964. Varsinainen sysäys elokuvaan oli elokuvateatterin omistajien liiton (SEOL) vuodeksi kerrallaan myöntämä vapaalippu, jolla pääsi kaikkiin teattereihin. Käyttöä oli.

Tuleva vaimoni talutti minut korvasta katsomaan tuntemattoman amerikkalaisen ohjaajan filmiä Kititsen kane.

Pääsin Jorma Cantellin suosioon, ja yhdessä Sakari Toiviaisen ja Tarmo Malmbergin kanssa sepustimme Ylioppilaslehteen ikään kuin arvosteluja. Päädyin myös kirjoittamaan arvosteluja Kirsti Jaantilan vetämään Elokuva-Aittaan, jonka ykkösarvostelija oli raastuvanoikeuden arkistovirkailija Yrjö Kemppi. Lehti maksoi sen verran, että katsomalla kaikki uutuusfilmit ja kirjoittamalla niistä pysyi rahoissa.

Olin sitten myös vakinaisessa työssä Mainos-TV:n elokuvatoimittajana, kunnes tapaturmainen valmistuminen juristiksi keskeytti nämä puuhat. Päällikkönä oli Seppo Huhtala. Talon johto epäili puuhiamme, aivan aiheellisesti.

Aikakausi oli snobistinen. Edellispolven vihjeiden perusteella olin kaivanut käsiini André Bazinin kirjoja ja Cahiers de Cinema-lehden. Luettiin Truffaut’n kirja Hitchcockista ja katsottiin Godardia silmä kovana. Olimme kovasti viisaita.

Elokuvavuokraamot viis veisasivat mistään taiteesta. Tutustuin näihin ihmisiin siksi, että päädyin juristina 60- ja 70-luvulla rettelöimään Valtion elokuvatarkastamon kanssa näiden vuokraamojen lukuun. Muistan kun näytettiin ulkoministeriön ihmisille elokuvaa Ivan Denisovtshin päivästä. Ei auttanut. Kiellettiin poliittisista syistä. Muistan pornoaallon, jonka suursuosikkina pyöri Maximissa tanskalainen ”Pukki paratiisissa”. Muistan väkivaltaelokuvat – etenkin Peckinpah oli sensuurin hampaissa. Kirjoitin valituksen toisensa jälkeen – muun muassa ”Emmanuellen” epäsiveellisten kohtausten leikkaamisesta.

Oli jotenkin reteä tunne istua aamupäivällä yksin jossa Reassa tai vastaavassa katsomassa sensuurin uhkaamaa elokuvaa. Suomi-Filmin Jussi Kohonen yritti saada vapaiksi jopa sellaisia hirvittävyyksiä kuin ”Jääkärin morsian” ja ”Helmikuun manifesti” siinä onnistumatta.

Kotimainen elokuva työllisti. Jörn Donner puuhasi kaikenlaista. Hävisin hänen puolestaan pari juttua. Risto Jarvalla oli joskus jotain. Jaakko Pakkasvirta ei ollut mitenkään tuntematon. Muistelen riidelleeni jostain Mikko Niskasen ja Spede Pasasen kanssa 60-luvulla. Spedellä oli Arriflex –äänikalusto, jota hän vuokrasi kovalla hinnalla.

Sitten maailma muuttui.