Sekava sepustus

Joskus harvakseltaan tulee katsotuksi tämän blogin lukija– ja kävijämääriä. Syyt ovat lähinnä kansanterveydellisiä.

Tiedän että lauantai on se päivä, jolloin teillä lukijoilla on parempaakin tekemistä. Yritän tietoisesti välttää painokkaiksi luulemiani tekstejä lauantaina.

Vastaus kommentteihin.

Rotuvainoja, juutalaisvainoja, noitavainoja on ollut todella kauan. Kirjoittaessani 1800-luvun lopun saksalaisesta antisemitismistä halusin kiinnittää huomion piirteeseen, joka oli silloin uusi. Assimilaatio eli sopeutuminen ympäristön kulttuuriin oli pitkällä, ja suurikin osa Saksan juutalaisista oli kirkkojen jäseniksi kastettuja kansalaisia, joita ei erottanut toisista saksalaisesta kieli, ajattelu, ulkomuoto eikä uskonto.

Tämän joukon syrjintä huipentui Nürnbergin lakeihin, joilla kolme tai neljä biologisesti juutalaista isovanhempaa teki saksalaisesta juutalaisen; yksi tai kaksi teki henkilöstä ”sekarotuisen” (Mischling / engl. mongrel).

Tämä oli uutta ja liittyi tietysti perinnöllisyyttä koskeviin, silloin aika uusiin tieteellisiin havaintoihin.

Lakeja sovellettiin aste asteelta jyrkemmin. Sodan loppuvaiheessa surmattiin tuhoamisleireillä myös yhden juutalaisen esivanhemman ensimmäisessä maailmansodassa rautaristin ritariristillä palkitut veteraanit ja tietyisti heidän jälkeläisensä.

Slaavit ja kuten meille ei ole laajemmin kerrottu, Suomen suomalaiset olivat jonkin asteen ali-ihmisiä ja joka tapauksessa germaaneja huonompia.

En kykene selvittämään, onko tämä saksalainen ”tieteellinen maailmankatsomus” sama asia kuin Neuvostoliiton ja Kiinan versiot.

Tällä hetkellä arvelen, että se oli erilainen. ”Pahoja ihmisiä” on vangittu ja surmattu kautta aikojen ja heitä on rangaistu. Vallankumoukset ovat tehneet vallan käyttäjistä vallan uhreja niin että jotkut – kuten Nietzsche – ovat nähneet vallan tahdon historian perusvoimana.

Jean Amèry, entinen Hans Mayer, teki 1978 itsemurhan. Hän oli säästynyt hengissä Auschwitzistä ja vaikeni kauan sodan jälkeen. Kun hän kirjoitti, hän kirjoitti niin täsmällisesti ja hyvin, että kirjat pystyi sivuuttamaan sekavina sepustuksina. Luultavasti kaikkein parhaiten hän pystyi täydellisellä eleettömyydellä välittämään jonkin käsityksen täydellisestä mielettömyydestä ja kertomaan sovitusta hakeville, että rääkätty ihminen on lopun elämänsä rääkätty ihminen.

Toiset kuolevat vain kerran, toiset kuolevat koko ajan, Amèry kirjoitti.

Ssaksalainen W.G. Seebald, jonka suppean tuotannon suomentaminen on nähtävästi jätetty kesken, kertoo näistäkin asioista neljän esseen kirjassaan ”On The Natural History of Destruction”. Sebald asui vuosikymmeniä Englannissa ja kuoli.

Olen toistellut, että asioiden painavuuden ja kirjallisen tason kannalta hänen rinnallaan on 1900-luvulla Albert Camus, tuskin muita.

Sebaldin satasivuinen essee ”Air War and Literature” lienee kaikeksi onneksi tuttu ainakin kirjallisuuden opiskelijoille.

”Suurin osa saksalaisista tietää nykyisin, tai ainakin niin sopii toivoa, että todellisuudessa me kutsuimme tuhon kaupunkeihin, joissa ennen asuimme. Tuskin kukaan kiistää nyt, että ilmamarsalkka Göring olisi pyyhkäissyt olemattomiin Lontoon, jos hänellä olisi ollut käytettävissään siihen keinot. Speer kuvaa Hitleriä kuvittelemassa Valtakunnankanslian aterialla vuonna 1940 Brittiläisen imperiumin pääkaupungin täydellistä tuhoamista. ”Oletteko koskaan nähneet Lontoon karttaa? Se on niin tiheään rakennettu, että yksi ainoa tulipalo riittäisi tuhoamaan koko kaupungin, kuten kaksisataa vuotta sitten. Göring aloittaa Lontoon polttamisen, tulia joka paikkaan lukemattomilla palopommeilla, jotka ovat aivan uutta tyyppiä. Tuhansia tulipaloja. Niistä tulee valtava liekkimeri koko kaupunkiin. Göringin ajatus on oikea: räjähteet eivät riitä, mutta tulipaloilla me saavutamme tavoitteemme; voimme tuhota Lontoon täydellisesti. Mitä apua heillä on palokunnasta, kun tulee todellinen tulipalo”” Tämä päihdyttävä tuhonäky liittyy toiseen tosiasiaan, nimitäin siihen, että saksalaiset olivat pommitusten todelliset edelläkävijät – Guernica, Varsova, Belgrad, Rotterdam. Ja kun ajattelemme Kölnin, Hampurin ja Dresdenin tulipaloöitä, meidän on samalla muistettava, että jo elokuussa 1942, kun Kuudennen armeijan etujoukot olivat päässeet Volgalle, monikin haaveili asettumisesta sodan jälkeen maatilalleen hiljaa virtaavan Donin varren kirsikkatarhoihin, ja Stalingradin kaupunki, joka oli kuten Dresden myöhemmin tukahtua pakolaisvirtoihin, oli tuhannenkahdensadan pommikoneen kohteena, ja että yhden ainoan pommituksen aikana, joka ilahdutti vastarannalla olevia saksalaisia suuresti, neljäkymmentä tuhatta ihmistä menetti henkensä.”