Selitys Saksasta

Saksan johtajista osa oli kliinisesti mielisairaita viimeistään sodan aikana, jotkut kuten Göring auttamattomasti riippuvaisia morfiinista, ja Hitlerin Parkinsonin tauti alkoi olla 1943 niin paha, ettei hän puhunut enää monta kertaa julkisuudessa eikä paljon näyttäytynyt.

Kuten alan kirjallisuudessa on todettu, Parkinsonin taudille tyypillinen ilmeettömyys, lepovapina ja luultavasti myös ajatusmaailman jähmettyminen alkoivat näkyä ja kuulua ainakin lääketieteellistä koulutusta saaneille.

Asiasta on ollut jo joitakin vuosia erikoistutkimus, Fritz Redlich, Hitler, A Diagnosis of a Destructive Prophet (1998), ja asia on luonnollisesti epäselvä, koska diagnoosia ei tehty eivätkä oireet sovi johdonmukaisesti. Selitys vaikuttaa kuitenkin paremmalta kuin klassinen syfilis. Kirjoittaja on UCLA:n professori, psykiatri.

Usein mainitsemani Richard J. Evans on aika peittelemättömän englantilaismielinen englantilainen ja siten tuskin viimeisen sanan sanoja. Hän hyväksyy Parkinson-selityksen, ja Ian Kershaw samoin. Saksalaiset ovat, kuten tunnettua, kirjoittaneet asiasta niin paljon, että miltei mistä tahansa Natsi-Saksan ilmiöstä löytyy keskenään jyrkästi vastakkaisia, sinänsä hyvin perusteltuja tulkintoja.

Siihen keskusteluun on turha lähteä. Ne jotka eivät tunne historiaa, joutuvat elämään sen uudestaan, sanoi joku ilkeä ihminen.

Tavallinen kysymys on, miten tämä Euroopan ja ehkä maailman sivistynein kansa saattoi vajota noin alas. Kun Goebbels julisti 1943 ja 1944, että juutalaiset aloittivat tämän sodan ja heidän on vastattava siitä, kukaan ei väittänyt vastaan. Ei kyllä ollut varaakaan väittää, koska Saksan vankiloissa oli ”kunnon saksalaisia” jo monta kertaa enemmän kuin seinien sisään olisi oikeastaan mahtunut. ”Kunnon saksalainen” tarkoittaa tässä yhteydessä hitleriläisittäin rotupuhtaita, elämäntavoiltaan siivollisia tavallisia ihmisiä, jotka olivat kukaties äänestäneet natseja jo silloin, kun se oli vielä vapaaehtoista, mutta eivät olleet oikeastaan aktiivisia.

Vastakysymykseni on, entä jos tämä lähtökohta ja siis kysymys on väärä? Saksassa oli sangen paljon sekä sivistyneitä että koulutettuja ihmisiä, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen sitoutuminen arvoihin, joita nimitetään epämääräisesti humanismiksi, ei yleensä ainakaan vetänyt veroja Saksa-kiihkolle ja syvälle vakaumukselle ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen vääryydestä.

Sivistyneistöä ja aatelia voisi – luonnollisesti monin hienoin poikkeuksin – kuvailla ahdaskatseiseksi ja tyhmänylpeäksi. Puhumattakaan upseeristosta.

Kun Saksa muuttui öykkärimäisyyden, pikkumaisuuden ja ennen kaikkea väkivaltakultin luvatuksi maaksi, on syytä muistuttaa, että kukaties 80 prosenttia kansasta oli vuonna 1933 suhteellisen köyhiä, vain alkeellisesti koulutettuja ihmisiä, joilla oli vahva perinteinen taipumus harjoittaa huliganismia tai hyväksyä sellainen pieninkin perustein. Työläisidealismi oli murentunut sosialidemokratian mukana – tai jo 1919.

Meillä on ollut muotia löytää näitä hyvin kielteisiä kansallisia piirteitä vain Yhdysvalloista ja viime vuosina Venäjältä. Yleistyksinä ne ovat virattomia. Silti voinee ohimennen ihmetellä englantilaisen rahvaan suhteellista lauhkeutta, jota kesti 1960-luvun lopulle asti. Vastaavasti P.G. Wodehouse ja monet muut ovat oikeassa siinä, että jokin osa Englannin aatelia ja upseeristoa oli tavattoman tyhmyytensä takia aika vaaratonta.

Ranska ja Italia eivät juuri tarvinneet ulkoista vihollista, koska niillä oli, ellei ole vieläkin, kyky sotkea itse omat asiansa ja pitää ulkoista vihollista (Saksaa) vaarattomampana kuin kotimaista rähjäporukkaa.

Haukkumatta jää Ruotsi, jonka syvä rasismi on usein todettu, ja sitten Suomi.

En kaikin kohdin yhdy Juha Siltalan analyysiin, vaikka olen hyvilläni hänen uudesta kirjastaan.

Se että työväestö meni hillittömyyksiin 1917-1918 ei ole ihme. Hyvä, sääntöjen mukaan taisteleva kehitys oli katkennut viimeistään 1907 Venäjän vaikeuksiin ja asiallisen politikoinnin mahdottomuuteen. Venäjän kehitys nosti vastuuttomimman aineksen valtaan viimeistään 1917.

Mutta Suomessa 1918 petti sivistyneistö, etenkin lakimieskunta, lääkärikunta ja papisto. Viimeistään kesällä kaikkien tietoon tullutta epäinhimillisyyttä vastaan nousi vain yksittäisiä ääniä – kuten lääkäri-professori Robert Tigerstedt. Lakimieskunta söi laillisuusajattelunsa. Osa papistoa saarnasi Jumalan kostoa tulevillekin punaisille sukupolville.

Punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike. Kaatuneitten ja teloitettujen joukossa 18-20 –vuotiaitten osuus on valtavan suuri. Kaartilaisten aatemaailma edusti korkeintaan tuota kehitystasoa.

Kansallissosialismi tehosi parhaiten 10-12 –vuotiaisiin. Toisin sanoen Hitler keksi Hollywoodin ja muiden edelleen käyttämän formulan: sopeuta esitys esipuberteetin ajatus- ja tunnemaailmaan, niin menestyt.

Myös meillä nulikkamaisuuden kultti jatkui kauan, kunnes katkesi talvisotaan. Tarkoitan mm. Karjala-intoa ja kielitaistelua. Nulikkamaisuutta.