Sahattua, ei höylättyä

Otsikko viittaa James Bondiin, jolla oli tapana esittää tämä toivomus. Kuvassa on maan- ja maailmankuulu Possulan kerhohuoneisto metsän puolelta vuonna 2002 valokuvattuna. Kesäasunto valmistui vuonna 1984, ja vuorauksena on käytetty, kuten kuva osoittaa yksiselitteisesti, tuppeen sahattua lautaa, limilautaa, osittain viistoon naulattuna.

Valitettavasti minulle ei ole esittää Rantasalmi Oy:n kuittia puutavarasta, jota ostimme Seppäsen kanssa urakkaan. Toisaalta en kuulu poliittisiin puolueisiin.

Talon takana on Saimaa. Pudotusta on 14 metriä niin että suoraan järveen – 20 metrin päähän yrittäessään todennäköisesti tappaa itsensä. Jäkälän takia emme ole aikoihin edes kiivenneet ylös siitä. Rantaan ja saunalle on Seppänen nikkaroinut portaat. Sahattua, ei höylättyä.

Sama henkilö rakensi aikoinaan talon velimiehensä kanssa. Heillä oli hyvä pokeri. Kun he näkivät Hessun pääpiirustukset, aataminomenat liikahtelivat ja hiljaisuus vallitsi. Työn valmistuttua jompikumpi veljeksistä taisi sanoa, että tuljhan siitä erjkoenen. Niin tuli.

Käytössä paikka osoittautui verrattomaksi ja suunnittelu oivalliseksi. Tehollinen lomakäyttö jäi hiukan lyhyeksi erään kuolemantapauksen vuoksi. Viisi kesää, yksi armovuosi lisäksi. Joidenkin välivuosien jälkeen seuraava sukupolvi on kotiutunut taloon siitä huolimatta, ettei se ole Helsingin seudulta eikä länsirannikolta käsin järjellinen viikonloppukäyttöön. Liioin se ei ole talvilämmin – ei ollut ajatustakaan.

Sivumennen sanoen ilkeä ajatus, että tulimme tuolle kylälle 1970-luvun lopulla P. Haavikon huonemiehiksi, hänellä kun oli siellä todella iso talo tyhjillään ja juuri samasta syystä. Se oli hankittu pitkiä lomia varten mutta käyttö jäi vähiin erään kuolemantapauksen vuoksi. Tuo onnettomuus muuten ei tapahtunut julkisuudessa kuvatulla tavalla; kirjailija ei useinkaan ole kovin uskottava todistaja, eikä kirjailijan kaveri varsinkaan, mutta kuolintodistuksen mukaan kuolinsyy oli aivoverenvuoto. Hän kai ei oikein kärsinyt paikkaa sen jälkeen; minä kotiuduin kylän toiselle laidalle. En tiedä. Emme juuri pitäneet yhteyttä 80-luvun puolivälin jälkeen.

Tuo paikka Savossa on, rinnastaakseni itseni tämän ainoan kerran merkittävään runoilijaan, kukaties Suomen runouden topografisesti kuvatuin paikka. Siellä ovat puut ja kaikki heidän vihreytensä, aitan katot, hybridihaavat ja niin poispäin.

Itse huomaan suorastaan keskittyneeni siirtämään noita maisemia runoihin, johtotähtenä ehkä Wallace Stevensin ”Runo, joka otti vuoren paikan”. Kiertävä kivi näkyy keittiön ikkunasta. Nousin yleensä aamulla kello neljä ja olin ensin kaksi tuntia hiljaa. Sitten aloin varovasti rapistella kynää paperilla.

Oli tärkeää nousta ennen lintuja. Niillä on toinen laulu.

Olisi otettava yhteyttä Wallace Stevensin kustantajaan, mutta pelkään että he ovat ilkeitä ihmisiä ja joka tapauksessa amerikkalaisia. Olisi lysti laittaa tuo suomennosvalikoima verkkoon, mutta eivät tekijänoikeuden haltijat varmaan siihen suostuisi vähällä.

Sitaattina ennenkin tässä blogissa ollut, minulle hyvin tärkeä Stevensin Possula-runo. (Stevens, joka oli turski lakimies, ei taatusti ollut kuullut Possulasta, Savosta eikä Suomesta, vaan vietti kesiään mm. Guatemalassa.)

Runo joka otti vuoren paikan

Siinä se oli, sana sanalta, runo joka otti vuoren paikan.

Hän hengitti sen happea
jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.

Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

miten hän oli järjestänyt männyt, siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,
jotta näkymä olisi se oikea ja hän tuntemattoman täysi:

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,
jossa hän lepäisi ja meren nähden, tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.


Musiikiksi tähänkin sopii Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus, josta on myös uusia levytyksiä.