Luotu liikkumattomaksi

Kuka lienee ollut, kusipää, joka väitti, että mies on luotu liikkuvaksi.

Erään kalifornialaisen kaverin esi-isä oli lähtenyt nälkää pakoon Keski-Pohjanmaalta kävelemällä Jäämeren rantaan Ruijaan. Hän oli hankkiutunut eri veneisiin ja laivoihin ruokapalkalla, Ameriikan rantaan ja sitten muistaakseni Minnesotaan, missä oli kuitenkin alkanut tuntua siltä, että kyllä Kaliforniassa olisi kivempi.

Norman Davies mainitsee ”Europe” –kirjassaan puolalaisen aatelismiehen, joka oli hänkin kova kävelemään. Puolan 1863 kapinan yhteydessä hänet lyötiin rautoihin ja marssitettiin Siperiaan, jossa ei riittänyt edes Tobolsk, vaan oli kuljettava Lena-joelle asti. Hän lähti saman tien livohkaan ja käveli takaisin kotiin Krakovaan ja eli siellä onnellisena elämänsä loppuun asti.

Cornelius Rost pakeni Siperiasta toisen maailmansodan saksalaisena sotavankina jalkapatikassa 14 000 kilometriä ja päätyi Persiaan 1952 ja sieltä edelleen kotiin. Josef Martin Bauer kirjoitti tarinasta kirjan ”Pako Siperiasta” (WSOY, 1962). Rost itse kuoli pysyvästi sairaalloisen levottomana ja mielikuvituksensa nostattamia KGB:n agentteja hätistellen vasta 1983.

Tarinasta on olemassa kaksi elokuvaa.

Amerikan mantereen arkeologia viittaa siihen, että Beringin salmelta tai sen maakannaksela käytiin Patagoniassa ja kenties tultiin takaisin. Sitä ei toki voi tietää, teki tuon matkan joku yksittäin ihminen, mutta tiettävästi mantereen kärjestä löytyy ihmisen jälkiä merkillisen pian sen jälkeen kun niitä ilmenee Alaskassa.

Älkää solmiko minua sanoistani. Tunnen Amerikan mantereen arkeologiaa kovin huonosti ja siellä on sitä paitsi isoja, keskeneräisiä asioita, joista ammattilaiset riitelevät, kuten Amerikan viimeinen jääkausi ja ihmisen ja muiden nisäkkäiden kohtalot sen aikana.

Mutta onneksi on ihmisiä, jotka eivät vähästä hievahda.

Eilinen Possula-kirjoitukseni suorastaan pakottaa näyttämään kuvalla, että on siellä räystäätkin, ja vakuuttamaan, että tuppeen sahattu lauta osoittautui viimevuotisen maalauksen yhteydessä hyväkuntoiseksi 25 vuoden käytön jälkeen.

Olen kertonut ennenkin, että tontilleni on haudattu esi-isä. Siinä on rautakautinen muinaishauta. Esi-isä on oma kuvitelmani, koska on täysin mahdollista, että haudan asukas on myöhemmän Äyräpään talonpoikia, koska sikäläisillä oli eränautintoja (kantasana on nautinta) aika ylhäällä Saimaalla, ja kun sukunimeni esiintyy Vatjan viidenneksen verokirjassa keskiajalla, niin mikäpä ettei tämä kastamaton pakana olisi ollut samaa porukkaa.

Sitten tulivat savolaiset tai karjalaisista tuli savolaisia. Kylällä oli 1623 hopeaveroluetteloon liittyvän kartan mukaan, vanhan Karjalan talvitien varressa, ainakin kaksi savua, Kinnunen ja Korhonen, ja niin on tänäkin päivänä.

Mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi?

Poistuin kodistani tutkimaan, josko Helsingistä löytyisi mustetta laatikosta löytyneisiin täytekyniin, ja löytyi. Ilahtuneena panin verkkosivulle lisää tekstiä ja kirjan ”Elämän varjo”.

Sitten piti kokeilla, millaisia runoja täytekynillä tulisi. Olin ennen kynistä tarkka. Mustalla täytekynällä (japanilainen Namiki) tuntui tulevan tällaista:

Ei niemen nimeä
se tiedä,
jonka mielen pimeä
on viedä.

Ei maksa vaivaa,
jos Saimaa happanee.
Ei maksa vaivaa –
kuka kaimaa tappanee.

Kun barokissa
muuntelen,
kuin arokissa
kuuntelen.