Ensti

Perheystävämme Ensti Pohjola on kuollut

Panen kuvaksi helavyön, koska Ensti oli tuntemistani pohjalaisista vähiten pohjalainen. Vyö kuului myös maakuntakuoron, Jussien, esiintymisasuun. Muistan kun sitäkin asiaa mietittiin. Mieskuorot esiintyvät yleensä frakissa. Kotipitäjäni mieskuoron esiintymisasu oli palttoo ja jalassa kalossit tai kumiteräsaappaat.

Etelä-Pohjanmaan kansallispuvut teetettiin vasiten. Paitaa hiukan mukautettiin. Komea puku ja kiiltävät napit. Ei mahdu enää meille kenellekään päälle.

Kun isäni ja eräät toiset menivät kysymään Lapuan v.t. kunnanlääkäri E. Pohjolaa perustettavan mieskuoron johtajaksi, tämä sanoi lempeällä äänellä, ettei hän pidä mieskuorolaulusta, koska se ei ole musiikkia.

Neuvottelut kuitenkin jatkuivat. Sellisti-anestesialääkäri johti vielä YL:ää, Suomen Laulua ja ties mitä. Heillä oli Tapiolassakin kamarikuoro, joka lauloi Bachin motetit. Kuoron jäsenet olivat kaikki kokeneita kuoronjohtajia. Isäni oli siis Pohjanmaalla kakkosjohtaja, joka veti yksin kirkkokonsertit, myös Lakeuden Ristin vihkimistilaisuudessa. Itse muistan voimakkaasti jonkin konsertin Kuortaneen kirkossa. Urkurina oli pikkupoika Markku Ketola, joka kuoli sitten tapaturmaisesti noin 40-vuotiaana.

Kuoro on vielä enemmän kuin orkesteri yhtä kuin johtajansa. Minulla on Jussien Amerikan kiertueella äänittämä levy teknisesti puhdistettuna. Kuoro laulaa niin kuin YL – enimmäkseen epäpuhtaasti, mutta periaatteessa ihan OK. Muutamat esitykset ovat sykähdyttäviä, eivätkä ne yllättäen ole kansanlauluja. ”Oi, kallis Suomenmaa” sangen nopeasti ja karjahtelematta esitettynä on hieno. Sibeliuksen ”Rakastava” on todella hyvä.

Minulla oli sellainen ilo, että Ensti tuli tarjonneeksi yhden suurista musiikkielämyksistä kahden kesken.

Hän oli sellisti. Hänen opettajansa ja luultavasti esikuvansa oli Enrico Mainardi – ei Casals tai Tortellier. Sello oli muuten hänellä usein mukana kuoroharjoituksissa. Hän näytti soittamalla, miten ei pidä laulaa, ja sitten, miten pitää. Fraseeraus, hidastukset ja aksentit tulivat kerralla selviksi.

Mutta 1994 vaimoni oli kuollut ja olin pyytänyt Pohjolan sisaruksia hautajaisten jälkeen pidettävään muistotilaisuuteen. Liisa Pohjola soitti muun muassa sen Chopinin masurkan, jota käytin viime vuonna radio-ohjelman tunnussävelmänä. Kappaleen valintaa ihmeteltiin hautajaisyleisön toimesta – se sattui olemaan vainajan omaa ohjelmistoa, joten myös lapset tunnistivat sen ”äidin masurkaksi”.

Ensti lupasi soittaa Bachin soolosellosonaatin Sarabanden (nro 5 c-molli). En tiennyt tai muistanut tai halunnut muistaa tuossa vaiheessa, että juuri tuo sama teos on Ingmar Bergmanin elokuvan ”Kuiskauksia ja huutoja” syöpään kuolevan naisen musiikki. LP-levy oli kumminkin 1970-luvun alusta.

Tuo elämys oli kuunnella tämä teos ja sen jälkeen pyynnöstä koko sarja levyltä yhdessä. Ensti ei sanonut tuntevansa Wispelwayn tulkintaa. Kun satuin tuntemaan teoksen sen verran hyvin että olin tutkinut myös sen nuotit, vaikkei minusta tietenkään ole selloa soittamaan, sain nyt seurata sellistin kasvoilta sellaista multimediaa, että vastaava tuskin toistuu.

Hän oli aika vähäpuheinen mies, ei lainkaan taipuvainen mainesanoihin ja suhteellisen haluton analyyttiseen musiikkikeskusteluun. Sellainen keskustelu kieltämättä menee joskus yli voimien ja näyttää kiehtovan eniten niitä, joiden suhde elävään musiikkiin on etäinen.

Kulmakarvat liikahtelivat hyväksyvästi tai yllättyneesti etenkin jousenkäytölle. Jokin korostus sai kulmat melkein kurtistumaan.

Tunsin saaneeni ilmaisen oppitunnin ja samalla käsittäneeni, miksi suuriin musiikillisiin tekoihin kykenevät ihmiset paneutuvat joskus opettamiseen.

Opettaminen onnistuu henkilöltä, joka osaa itse opetettavan asian. Kuoron johtaminen oli Suomessa melkein pelkkää opettamista. Ensti pani jo Pohjanmaalla karvarintaiset farmarit laulamaan Mozartia ja Bartokia ja tietysti Madetojaa ja Kuulaa, jota hän piti erittäin suuressa arvossa. Enstin valinnoista käsitin, että sellainenkin henkilö kuin Sulho Ranta oli kirjoittanut mainiota musiikkia.

Rajansa kaikella. Keskiajan kuoromusiikin vuoro tuli sitten vasta Helsingissä.

Kuinka moni mahtoi tietää, että Tapiolan keskustornin lähellä olevaa kioskia hoiti Pohjolan sisarusten äiti? Lapset olivat hankkineet sen hänelle, kun ei hän osannut vanhanakaan olla jouten. Lapsensa hän oli kasvattanut leskenä – mies kuoli nuorena tautiin.

Pohjanmaa on todellisuudessa aika häijy ja vaativa ympäristö. Ensti osoitti, että myös kummallinen ihminen, joka ei välitä tuoda itseään esiin, voi saada tuossa kovaäänisessä maakunnassa heimonvanhimman aseman.