Opetus ja oivallus

Ehkä rupean sittenkin kirjoittamaan, esimerkiksi blogia. Käsitin itse suunnilleen samalla hetkellä kun postasin eilisen, että tämä oli nyt yhteenveto ainakin kolmesta aiheesta, vaikka en ollut ajatellut sitä ajattelemalla.

On ollut puhe satiirista montakin kertaa.

”Disko ja ydinsota” oli satiiri ja sen alla dokumentti. Eläkerran tyyppinen teos, , jossa tapahtunut ja kuviteltu on liitetty Norman Mailerin tapaan yhteen, ”faction” eli fakta-fiktio, on sinänsä sallittua. Tervon uusi kirja on sallittu satiiri.

Olen yrittänyt selvittää itselleni ja muille tekijänoikeuslain teoksen julkistamisen ja julkaisemisen eroa. Otetaan tuo viimeinen kertauksena uudestaan.

Teos on julkistettu, kun se on saatettu luvallisesti yleisön saataviin. Teos on julkaistu, kun sen kappaleita on tekijän suostumuksella saatettu kauppaan tai muutoin levitetty yleisön keskuuteen.

Julkistetusta teoksesta saa valmistaa muutamia kappaleita yksityiseen käyttöönsä ja sitä saa siteerata.

Julkistamatonta teosta ei yleensä saa käyttää. Kuitenkin tietty arkistokäyttö ja uutiskäyttö (Tekijänoikeuslaki 26 §) ovat poikkeuksia. Kaikkien muiden tekijänoikeuden rajoitusten kohdalla mainitaan ”julkistettu teos”, mutta ei näiden. Arkistokäytössä asia on hyvin selvä. Melkoinen osa arkistojensisällöstä on kirjeitä, päiväkirjoja tai vastaavia, joita ei ole koskaan julkistettu. Silti niiden kopioiminenkin niiden tuhoutumisen estämiseksi (hajoava paperi) voi olla välttämätöntä.

Julkistaminen on kappaleen valmistamista, esittämistä, näyttämistä tai välittämistä. Siis julkaiseminen eli kappaleen valmistaminen (useissa tapauksissa) on julkistamisen alakategoria.

Kun teoksen kappale on ensimmäisen kerran tekijän suostumuksella myyty, kappaleen saa levittää edelleen. Siis piraattiversion julkaiseminen ei anna oikeutta levittää sitä edelleen, koska tekijän suostumusta ei ole. Siis yksityiseen käyttöön tehtyä luvallista kappaletta julkistetusta teoksesta ei saa levittää, koska sitä ei ole myyty.

Miksi taas kerran tämä sama? Korostan korostamasta päästyäni, että digitaaliset teoskappaleet eivät istu tähän lainsäädäntöön. Teos, teoskappale, julkistaminen ja julkaiseminen (ja välittäminen) eivät sovi maailmaan, jossa ei ole olemassa ensimmäistä kappaletta eikä kopiota eikä myöskään yleisöä samassa mielessä kuin fyysisillä teoksilla (A lähettää B:lle ja C:lle valokuvan kopion sähköpostin liitteenä).

Helpompi asia: suostumus voi olla myös oletettu. Ennen mainittiin usein ”hiljainen suostumus”. Kun henkilöltä kysytään jotain, sitä tai tätä, televisiouutisiin tai sanomalehteen, häneltä ei kysytä, saako tämän julkistaa. Se on itsestään selvä ajatus, jonka oikeuskäytäntö tietenkin hyväksyy. Kun ihminen näkee mikrofonin, kameran tai hänelle sanotaan, että X-lehdestä päivää, hänellä on mahdollisuus kieltäytyä, ja moni kieltäytyy. Ellei hän kieltäydy, hän on suostunut.

Televisio ja lehdistö luultavasti luulevat, ettei suostumusta voi peruuttaa. Minusta suostumus on sekä tekijänoikeudellisesti (julkistaminen) että sopimusoikeudellisesti peruutettavissa. Ellei järkeen käyvää syytä esitetä, peruuttaja voi olla velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta.

En ole aivan varma, onko Julkisen sanan neuvosto samaa mieltä. Olisi syytä olla. Haastatellulla ei ole oikeutta muuttaa lausumaansa, mutta hän voi tietysti uhata kiellolla.

Kun haastateltu on kuollut, hänen päätösvaltaansa käyttävät oikeudenomistajat eli perilliset, tyypillisesti lapset. He voivat tehdä sitovia päätöksiä vain yksimielisinä.

Tilanne muuttuu julkistamisen tai julkaisemisen jälkeen. Jos joku muu lehti tai kirjan julkaisija haluaa käyttää haastattelusta ilmenevää, noudatetaan sitaattia koskevia sääntöjä.

Julkistamatonta haastattelua ei saa julkistaa vastoin oikeudenomistajien kieltoa. Jos lausuma halutaan julkaista, tämä viittaa siihen, että lausuma ylittää teoskynnyksen.

Kuolleen haastatellun (tai kirjeen kirjoittajan) tahdolla ei ole merkitystä. Ihminen voi määrätä sitovasti oikeuksistaan kuoleman varalta vain testamentin muodossa. Jos kirjailija – Joel Lehtonen – määrää kirjeensä hävitettäviksi ja kieltää niiden julkaisemisen, oikeudenomistajat saavat julkaista ne. Tätä kysyttiin minulta muuten juuri Joel Lehtosen kirjeiden yhteydessä.

Aineiston tuhoamiskäskyjä ei pidä noudattaa. Vainajan tahto ei velvoita. Jos aineisto on hyvin ikävää, viisainta on toimittaa se arkistoon määräajaksi lukkojen taakse.