Tulimyrsky

Ehkä pitää paikkansa, että Saksan kaupunkien palopommitukset on sivuutettu muistelmissa ja kaunokirjallisuudessa uskomattoman vähällä ja että saksalainen tutkimuskirjallisuuskin on edelleen suhteellisen vaatimatonta.

Näin väittää W.G. Sebald (”On the Natural History of Destruction”). Lukijat saattavat muistaa, että pidän Sebaldia – ikätoveriani joka taannoin kuoli auto-onnettomuudessa – yhtenä vuosisadan suurista kirjailijoista ja lähes ensimmäisenä suosituksena, jos joku kysyy hyvää kirjallisuutta merkittävistä asioista suomeksi. Hänen teoksiaan löytyy ilahduttavasti Tammen Keltaisesta kirjastosta.

Ajatus ei tietenkään ole se, ettei pommituksia tai tuhoja tunnettaisi. Ajatus on se, että kollektiivinen muistinmenetys tai kollektiivinen sotatrauman aiheuttama psykoosi voi olla aito ilmiö ja saattaa vaikuttaa maan oloihin ja politiikkaan pidempään kuin puoli vuosisataa.

Tokion palopommitus oli pahempi kuin Dresden tai Hampuri. Hiroshima ja Nagasaki aiheuttivat saman ilmiön. Radioaktiivinen säteily jälkiseurauksineen tuli kaupan päällisinä.

Myös Japanissa näyttäisi vaikuttavan sama ilmiö: kirjallisuutta on kummallisen vähän.

Englannissa on keskusteltu kauan ja jopa rehellisesti suurpommituksista, koska niitten tehottomuus oli käsitetty jo 1943. Ne eivät toisin sanoen lyhentäneet sotaa. Tavallinen perustelu oli kiitettävän selvä. Kun Lancasterit oli rakennettu ja pommit varattu, pitihän ne käyttää.

Tulimyrsky ilmiönä oli periaatteessa tunnettu mutta käytännössä aivan vieras ja odottamaton. Sitä voi hyvin verrata tsunamiin, joka oli luonnontieteellinen pikku kummallisuus ennen kuin se iski tosissaan, kameroiden edessä.

Jotkut teistä, lukijat, muistavat puhalluslampun. Niitä ei kai enää käytetä. Tulimyrsky toimii puhalluslampun tavoin tai kuin rautasulaton masuuni, mutta taivasalla. Korttelipommit ja niiden perään putoavat lukemattomat palopommit aiheuttavat huippuvirtauksen, jossa tuulen ja siis myös tulen nopeus voi olla 250 km tunnissa. Tulipylväs nousee viiteen – kuuteen kilometriin ja pimentää noella auringon päiviksi. Lämpötila nousee 600 – 800 asteeseen eli jää alle raudan sulamispisteen.

Tavallisen kuumuuden lisäksi mikroaaltosäteily paistaa mm. puiden lehdet sieltäkin, mihin tuli näennäisesti ei etene. Se paistaa myös ihmiset.

Ilman happi katoaa muuttumalla hiilimonoksidiksi, eli esimerkiksi tunneleissa ja pommisuojissa ilman sijalla on pian häkää.

Tarkkoja tietoja ei ole eikä tulla koskaan saamaan. Hampurissa kuoli kahdessa tunnissa luultavasti 80 000 ihmistä. Tulta ei päässyt pakoon. Myös vesi ”paloi”, ellei ehtinyt höyrystyä.

Ihmiset menettivät järkensä. Münchenissä ja Dresdenissä asti tavattiin ennen pitkää jalan, yöpaidassa vaeltaneita pommituksen uhreja. Joillakin oli pahvisessa matkalaukussa lapsen ruumis – pommituksen kuumuus vie uhrilta suuren osan painosta ja merkillistä kyllä osan pituudesta.

Itse Heinrich Böll, kölniläinen, kirjoitti 1940-luvun lopulla eli toisena tai kolmantena kirjanaan pommituksesta teoksen ”Der Engel schwieg”, ja enkeli oli vaiti. Sebald sanoo, että juuri tämä 1992 ensimmäisen kerran julkaistu kirja oli liikaa. Sitä ei voinut kestää.

Böll lisäsi elementin, jota ei juuri koskaan mainita juuri missään, rotat ja raatokärpäset. Kölnissä ne pitivät valtaa pitkään. Hampurissa ne olivat pari viikon kuluttua siinä määrin vallassa, että valtavan löyhkän takia pommisuojiin murtautumaan komennetut keskitysleirivangit ja pakkotyöhön komennetut eivät päässeet oviin käsiksi ilman liekinheittimiä. Puurona vellovien kärpästen läpi ei päässyt ryntäämällä eikä hivuttautumalla.

Seebald lisää, että vaikka tällaisia yksityiskohtia luonnollisesti vältetään aina ja kaikkialla, heille saksalaisille tuo tieto on ehkä ollut erikoisen raskas, koska he olivat kymmenen vuotta nimittäneet juutalaisia syöpäläisiksi ja verranneet muita vihollisiaan erilaisiin raadonsyöjiin ja tuholaisiin.

Yksi harvoja silminnäkijäkuvauksia sodanjälkeisestä Saksasta on muuten ruotslaisen Stig Dagermanin ”Tysk höst”, kertomuksia tavallisten ihmisten oloista 1946-1947. Hän sai valtavasti nimeä kirjailijana mutta kuoli 31-vuotiaana jouduttuaan vaikeuksiin kustantajansa kanssa.