Pidättekö Brahmsista?

Vanhemmiten Brahms muuttui aivan hätkähdyttävästi Leif Segerstamin näköiseksi. Hän oli säveltänyt erilaisia halpahintaisia renkutuksia, kuten Ein Deutsches Requiemin, ja ne upposivat kansaan kuin häkä. Sen vuoksi hän pystyi antamaan metronomimerkinnän eli luvassa olevan tempon helistelemällä taskujaan, jotka olivat aina täynnä guldeneja ja taalereita.

Hän toimi hätkähdyttävän omintakeisesti varastamalla mustalaisilta. Hän varasti tietenkin musiikkia. Isämaallisena miehenä hän antoi näille suosituille teoksille nimen ”Unkarilaisia tansseja”.

Unkarilaiset olivat jo tuolloin kiukkuisia ihmisiä. Vaikka Brahms oli syntyjään Hampurin Palloseuran poikia, hän siirtyi varhain Wieniin, kuten muutkin järkevät ihmiset.

Siellä hän mellasti elämänsä päivät ja oli kuvassa vielä kun Sibelius opiskeli ja pani rahaa menemään rajusti; kontrapunktissa ja tienaamisessa Sibelius ei kärsivällisestä patistelusta huolimatta ottanut oppia wieniläisistä mestareista.

Vaikka minulla on sekä Kempen että Celibidachen kuuluisat sinfonialevytykset (ja Pollinin soittamat pianokonsertot, joihin miellyin), on hupaisaa että John Eliot Gardner levyttää nyt Brahmsia. Hän kertoi minulle Lontoossa miksi, mutta enpä kerro sitä eteenpäin tässä.

Kunhan jäin pohtimaan Francoise Sagania. Otsikossa mainitun kolmannen romaanin ohella hänet tunnettiin Suomessa varhaisteoksista ”Tervetuloa, ikävä” ja ”Muuan hymy”.

Se oli 50-lukua. Kuvaukset ns. kultaisen nuorison riettaasta elämästä olivat suosittuja sekä kirjallisuudessa että elokuvassa. Sagan, jonka oikea sukunimi oli helposti äännettävä Quoirez, jatkoi kirjoittamista, näytelmien ja elokuvakäsikirjoitusten sommittelua ynnä muuta, ja kuoli taannoin.

Se siitä. Kirjallisuudessa ja elokuvassa on jatkuvasti sensaatiomaisen suosittuja tekijöitä, jotka unohtuvat useimmilta sensaatiomaisen nopeasti.

Minun mieleeni tuli Satu Waltarin ”Kahvila Mabillon” (1952). Se ilmestyi siis ennen kuin Sagan, ja kertoi suunnilleen samoista paikoista ja suunnilleen samasta nuorisosta.

Tähän teemaan päästäkseni saan aiheen tunnustaa, että koulutoverini Hellevi Salminen, joka ei koskaan muuttanut pois Pohjanmaalta, vaan julkaisi sieltä käsin suuren määrän kirjoja, kiskaisi minut maailmaansa, joka oli maalaiseksi hyvin epätavallinen. Hänelle tuli Down Beat, ja hän parkui John Coltranen kuolemaa 1967. Hän luki lumasta päästyään Aale Tynnin ”Tulisen järjen aikaa”, joka minusta antaa peräti väärän kuvan eräistä Ranskan 1900-luvun runoilijoista. Tynni oli niin hienostunut, ettei sillä ollut mitään määrää.

Mutta tästä ei sen enempää kuin tunnustus kiitollisuuden velasta Helleville..

Hellevi oli syvästi ihastunut ”Kahvila Mabilloniin” ja siten suoranainen syy siihen, että kävin itse koluamassa St. Germainen kahvilat 1961 tai 1962, kumpi vuosi se nyt oli. Totesin nopeasti olevani kymmenen vuotta myöhässä.

Kuolleista tuttavista voin sanoa en emmänkin. Kuuntelin usein silmät pyöreinä Otavan Erkki Reenpään nuoruusmuistoja. Erkki vietti aikaa Pariisissa ja San Franciscossa sotien jälkeen ja hankki pöyristyttävän kielitaidon ja tuttavapiirin. Ainakin Allen Ginsbergin hän tunsi Friscon ajoilta ja Pariisissa hän oli kolunnut kaikki kuuluisat yökerhot (Le Tabou jne.), joissa esitettiin outoa musiikkia.

Kun ihmisen sukunimi on tuollainen, hänen kuuluikin mennä saamaan opastusta samoissa kortteleissa toimivalta Gallimardilta, ja luulen muistavani, että perheen poika Sammy olisi ollut hänelle hyvinkin tuttu – Sammy ohjasi sitä urheiluautoa, jonka matkustajana Albert Camus kuoli.

Mutta sitä tarinaa en ole kuullut Erkiltä vaan jostain muualta – ehkä lukenut – että kilpailevien Sartren ”perheen ” ja Jacques Prèvertin ”perheen” rajoilla liikkuneelle Juliette Grecolle oli yhtenä yönä tokaistu asiantuntevalta taholta, että kun ei tuosta sinun näyttelemisestäsi tahdo tulla paskaakaan, niin kokeile vaikka laulamista. Prèvert oli juuri noussut Ranskan myydyimmäksi runoilijaksi kokoelmallaan ”Paroles” ja sanoi, että hänelle lojuu kaikenkarvaisia tekstejä ja heidän rapussaan hakkaa pianoa kieltämättä kaheli unkarilainen kaveri, sellainen Joseph Kosma, että jos pantaisiin se säveltämään.

Ja Greco ja kohta myös kuorma-auton kuljettajana ja Edith Piafin nuorena rakastajana toiminut Yves Montand esittivät latinalaiskorttelien yökerhoissa ”Barbaraa” ja ”Kuolleita lehtiä” ja niin poispäin.

Näin on. Pariisissa ei pidetty Brahmsista. Yökerhoissa soi neekerimusiikki, ja ylimpänä riehui aiheetta hiukan unohdettu Boris Vian, kuuman jazzin esitaistelija, joka mm. esitteli vierailevalle Charlie Parkerille suuripiirteisiä apteekkareita.

Brahms oli Saganin kirjoittaessa saksalaismusiikkia, joka tunnetuista syistä ei koskaan saavuttanut aivan jakamatonta suosiota Ranskassa. Jos pidätte Brahmsista – tervetuloa ikävä!