Maurice

Maurice osasi esittää Vaeltavaa juutalaista. Esityksen teki merkittäväksi se, että hän oli juutalainen ja oli vaeltanut nuorena sodan aikana jalan pakoon Espanjaan Pyreneiden yli, kun Vichyn hallitus oli alkanut luovuttaa myös syntyperältään ranskalaisia juutalaisia Saksaan. – Espanjahan ei sitä tehnyt, mikä unohtuu usein.

Hän ei pelännyt mitään eikä ketään muuta kuin vaimoaan, joka sitten lopulta kuoli, ja tätiään, joka eli elämistään, ja eräitä muita ihmisiä.

Nyt kertomissani tapauksissa ei ole mitään juutalaisuuteen liittyvää, vaan kysymyksessä on ystävällinen opastus perusranskalaisiin toimintatapoihin, jotka saadun tiedon mukaan ovat joskus omiaan hämmentämään muukalaisia.

Tapasimme Veules-les-Rosesissa Normandian rannikolla 70-luvulla. Ajomatkan loppu oli ollut ongelmallinen. Auton moottori ei käynyt tai jos kävi, ei vetänyt, tai jos veti, sammui. Kävin jokaisella huoltoasemalla, ja joka paikassa heitettiin kymmenen minuuttia sitten vaihdetut tulpat roskiin ja vaihdettiin katkojen kärjet, les vis platinées. Yritin tietenkin vastustella.

Perillä todettiin, että tässä tarvitaan merkkikorjaamoa. Auto oli Simca 1100, joka hinattiin Dieppeen, ja Maurice tuli mukaan. Minun arkaillessani korjaamon ovella Maurice köpötteli korjaamopäällikön luo pahoitellakseen, miten ikävästi hän serkkunsa, Simcan pääjohtaja, tulisi suhtautumaan nyt auttamattomasti liikkeelle lähtevään tietoon ala-arvoisesta huoltotoiminnasta.

Hänen serkkunsa oli toimitettu hengiltä Auschwitzissa ja Bergen-Belsenissä, mutta sitä korjaamopäällikkö ei tiennyt. Auto oli korjattu ja valmis viidessätoista minuutissa, eikä maksanut mitään. Terveisiä käskettiin pääjohtajalle. Vika oli kondensaattorissa.

Toisen kerran olimme 1992 Keski-Ranskassa talossa, jonka hän oli perinyt viimeinkin kuolleelta tädiltään. Tulin maininneeksi, että käyn tietämässä lähikaupungista laatikollisen viiniä, jonka olin luvannut arkkitehtiystävälle hyvistä palveluista.

Maurice kielsi minua jyrkästi astumasta jalallani mainitsemaani viinikauppaan ja käski mennä toiseen. Kaupassa kuuntelin typertyneenä tarinaa serkusta – joka olin sillä kertaa minä – joka kotimaansa kunnioitetuimpana viinin tuntijana ja television, radion ja valtalehdistön suosikkina oli taannoin joutunut ilmaisemaan tiettyä pettymystä tämän seudun viineihin.

Metalliristikot rämähtelevät näyteikkunoihin ja kellarista alkoi tulla solkenaan pölyisiä pulloja.

Suomessa ystäväni kiitti aikanaan viinejä oivallisiksi.

Samalla matkalla sitten Pariisissa tulin maininneeksi, että olisi ostettava vaimolle merkkipäivän kunniaksi rannerengas, mutta oli hiukan runsauden pulaa. Olimme viettäneet edellisen päivän taideteollisuusmuseossa, joka on Louvren vieressä ja Louvrea mielenkiintoisempi. Sanoimme Maruicea hänen selkänsä takana A-kauppiaaksi, koska hän oli antiikkikauppias, sellainen jolla ei ole myymälää. Hän oli 1600-luvun ja 1700-luvun hopean tuntija ja osti ja myi esineitä Ranskasta Englantiin ja päinvastoin. Museossa olin todennut, että hän tuntui tietävän aivan kaiken myös posliinista ja kristallista sekä lukuisista muista asioista.

A-kauppiaan käskystä menimme yllätyksekseni Louvren gallerioihin maan alle ja erääseen antiikkiliikkeeseen, johon en olisi ikinä itse astunut jalallani.

Maurice vanheni kynnyksellä noin viisitoista vuotta, alkoi ontua ja kuiski käheästi asiantuntevalta vaikuttavalle omistajattarelle, kuivaten välillä kyyneleen silmäkulmastaan:

”Rouva, olen jo vanha mies, mutta minulla olisi vielä yksi toivomus. Ennen kuin kovin vähiksi käyneet ystäväni kerääntyvät lukemaan minulle kuolleelle kuuluvan siunauksen, haluaisin ostaa ainoalle tyttärelleni vähäisen muiston isästä, jota ei kohta enää ole. Ehkä kultainen rannekoru sopisi… Vaatimaton… Nähkääs rouva, olen köyhä mies, ja kultaesineen kustantaminen merkitsee, että joudun tinkimään ruuastani pitkään.”

Lopuksi myös omistajatar itki. Maksoi nykyrahassa noin 300 euroa tavattoman kauniista, 150 vuotta vanhasta rannekorusta, joka oli yksinkertaisen hienostunut.

Kun olimme aamulla lähdössä lentokoneelle, rannerengasta ei löytynyt mistään. Käänsimme hotellihuoneen ylösalaisin. Ei missään. Lentokentällä olin kyllin typerä esittääkseni arvonlisäveron palautusta varten ostokuitin, jolloin tullimies halusi nähdä korun.

Hetken kuluttua istuin poliisikuulustelussa, ja lentomme oli kuulutettu jo kahdesti. Sain yhdistetyn raivo- ja kaunopuheisuuskohtauksen ja esitin vuodatuksen, jota Mirabeau olisi arvostanut. Ehdimme lennollemme juoksematta.

Kun avasimme kotona matkalaukun, rannerengas oli päällimmäisenä. Tapaus on edelleen arvoitus – olimme huolellisia, järjestelmällisiä, selviä ja niin poispäin.

Kun kerroin tapauksen puhelimessa Mauricelle, hän piti luultavana, että asialla oli ollut ”dybbuk”, juutalaisen mytologian pikkupiru, joka muuten Bashevis Singerin mukaan ohjaa muitten toimiensa ohella kirjoittajankin kynää.

Luulen että hän hymyili ”serkulleen”. Luulen että hän hymyilee nytkin. Hän piti eläessään yhteyttä henkiolentoihin ja oli varma kuolemanjälkeisistä kohtaloistaan. Mikä minä olen epäilemään viisaampaa, uskomattomia asioita kokenutta miestä.

Kun hänen naisystävänsä siunattiin Père-Lachaisen krematorion kappelissa viimeiseen lepoon, mieleeni tuli, että he olivat sopineet Mauricen kanssa jostain kuoleman takaisesta merkistä. Juuri silloin kappelista ja lähialueelta katkesi sähkö. Pimeyttä kesti monta minuuttia. Saattoväkeen runsaina kuuluneet insinöörit ja krematorion henkilökunta olivat paniikissa, koska tapaus oli todistettavasti mahdoton, siis sähkön katkeaminen krematoriosta jne.

Maurice hymyili.