Pierre Assouilinen romaani ”Lutetia” ei ehkä jää moderniksi klassikoksi.
Jos toinen on vakavissaan, olen vastannut kysymykseen, miksi en koskaan kirjoita mitään kunnollista, kuten romaania, samalla tavalla kuin Pekka Tarkka, kun kysyin häneltä kerran samaa: ”En osaa.”
Muistaakseni emme ole kumpikaan vakavissamme yrittäneetkään, mikä todistaa meistä hyvää.
Myös Assouline on pikemmin kirjoittaja kuin kirjailija. ”Lutetia” ei ole kuitenkaan ansiotta maailman arvostetuimmassa (ja hienostelevimmassa) kirjasarjassa, joka on Gallimardin NRF. On se sen verran hyvä. Sarjaa olivat perustamassa Gaston Gallimardin johdolla muiden muassa André Gide ja Jean Paulhan ja siinä on ilmestynyt varmaan kahdeksan nobelistin teoksia ensimmäistä kertaa – Camus jne.
Turmelus tulee siitä, että tarinan sijasta kirjassa on historiaa, ja siitä, että proosalle välttämättömän runollisuuden sijassa on ajatus.
Siis juuri päinvastoin kuin Simenonilla, jolla on tarina ja tarinassa liikkuvia henkilöitä, mutta ei ajatuksia eikä varsinkaan aateita. Assouline muuten on kirjoittanut uuden Simenonin elämäkerran (ja samoin G. Gallimardin ja Hergén).
Ajatukset eivät kuulu kirjallisuuteen.
Tämän kirjan ajatus sattuu silti olemaan minulle tärkeä.
Romaanin kertoja on Lutetia-hotellin (45, Boulevard Raspail) etsivä, entinen poliisi, juristin tutkinnon suorittanut, syntyjään linnan pehtorin poika.
Lutetia on Pariisin alle kymmenestä perinteisestä loistohotellista ainoa, joka sijaitsee vasemmalla rannalla. Noista hotelleista kuuluisin lienee Ritz. Vakuutan etten ole asunut näissä, käynyt kyllä muuutamissa. En aio asua, vaikka Lutetian hinnat mahtuvat tätä nykyä yllättäen järjen rajoihin. Olen saanut kyllikseni hotelleista, joissa tuntuu, että täytyy pukeutua smokkiin, jos aikoo käydä alakerrassa kahvilla tai ostamassa lehden. Kumartelen pikkoloille ja avaan ovia hissipojille.
Assouline sirottelee kirjaansa herkkupaloja eli oikeita tietoja tunnetuista henkilöistä. Naapuritalossa palaa valo myöhään. Siellä asuu Marc Bloch, historian tutkija, joka kokee kohtalonsa liityttyään vastarintaliikkeeseen (maquis).
Tarinan alussa 1930-luku on puolivälissä. ”Ihmeellinen romahdus” eli Saksan miehitys kesällä 1940 kerrotaan ohimennen. Elsassilaisena ja siis kaksikielisenä kertoja jatkaa työpaikallaan, kuten osa muutakin henkilökuntaa, vaikka uusi isäntä on Saksan sotilasvakoilu (Abwehr), amiraali Canariksen johdolla.
Toisella puolella kaupunkia toimii Gestapo. Joka puolella toimivat ranskalaiset nukkehallitsijat, ja päähenkilö seuraa hotellin katolta, miten kansa hurraa kenraalia Petainille, ensimmäisen maailmansodan sankarille, ja noin viikon kuluttua de Gaullelle, kun ensin mainittu on jo pantu tyrmään odottamaan maanpetturin tuomiota.
Hotelliin perustetaan 1944 edelleen entisen henkilökunnan varaan kotiutettujen eli siis keskitysleireiltä ja sotavankileireiltä hengissä selvinneiden vastaanottokeskus. Suuri osa näistä on juutalaisia.
Nämä tiedot pitävät paikkansa. Loistohotellien erikoinen käyttö alkoi varhain; muistaakseni Ritzissä oli amputointikeskus jo 1871.
Holokaustista minun on totta puhuen vaikea lukea; luulen kyllä lukeneeni keskeisen kirjallisuuden.
Assouillen iso ajatus on kysymys, miksi Hitlerin valtakautta ja siihen liittyen tai liittymättä eurooppalaisten ihmisten todistettua alttiutta kaikkein murhanhimoisimpiin hullutuksiin ei ole mietitty tarpeeksi. Miksi Euroopasta saisi milloin tahansa kokoon teologian ja filosofian tohtoreista koostuvan ”taliban-liikkeen”? Natsien keskitysleirien johtajissa oli aika paljon näitä ja lisäksi lakitieteen tohtoreita.
Minuun kävi vähän pahasti, kun romaanissa vilahti muualta oikeaksi toteamani tieto, että eräs Auschwitzin pahimmista korkean tason pyöveleistä soitti itselleen ja uhreilleen levyltä ihanteensa Pablo Casalsin esittämiä Bachin soolosellosonaatteja. ”Tämän jälkeen en koskaan enää voi kuunnella Bachia”, sanoo romaanin henkilö, juutalainen muusikko.
Saksalaisten keskitysleirien musiikkiharrastus tiedetään. Siitä on elokuviakin. Saksalaisten, myös useiden natsijohtajien, korkea koulusivistys tiedetään, ja luettelo natsimielisistä hengen jättiläisistä on pelottavan pitkä.
Ainakaan tieteen, taiteet ja uskonto eivät kokemuksen mukaan edistä inhimillisyyttä; se ei kuulu edes niiden sanastoon.
Turha tappaminen, jos joku, on inhimillistä, siihen ei eläin pysty.
VastaaPoistaKuinka onkaan maailma muuttunut Euroopassa. Ennen aikaan kuuluessasi vähemmistöön (lesbooni, homoliini tai akvamariini) sait kuulan kalloon.
VastaaPoistaNykyisin tiede, taide ja uskonto vaativat sinun kuuluvan johonkin vähemmistöön, jotta saisit korvauksia ainakin syrjinnästä.
Korvauksella, solvauksella että sorvauksella on siis sittenkin Euroopassa eroa.
Lutetia on luettava.
Sivujuonteeseen luksushotellien ikävyyteen: Sijainti ja puitteet kelpaavat suomalaisellekin, mutta 'ylipalvelu' on lähinnä kiusallista. Neljä tähteä on sopivin hotellin taso, suosittelen Finskin henkilökunnallekin.
VastaaPoistaMinäkään en osaa muutakuin pelleillä mutta se johtuu siitä, että laittoivat sirkukseen.
VastaaPoistaKun ilmiö muuttuu instituutioksi, sille syntyy helposti myös egon kaltainen entiteetti ylläpitämään omaa itseisarvoa. Yli muiden.
VastaaPoista"Yli muiden" on usein pahaksi inhimillisyydelle.
Kyllä meidän kissa tappaa turhaan ja silkkaa julmuuttaan päästäisiä ja oravia,ei se niitä syö.
VastaaPoistaIhminen sen sijaan pystyy - olemaan tappamatta.
Tämä on tärkeä aihe.
VastaaPoistaMe kuvittelemme mieluusti, että olemme jotenkin parempia ihmisiä kuin nuo ennen eläneet, joista sivistyneetkin tekivät käsittämättömiä tekoja ja edustivat uskomattomia näkökantoja.
Näyttihän Jugoslavian perimyssota viime vuosikymmenellä, ettei psykiatrikaan esitä itselleen kiusallisia kysymyksiä, kun vihollinen pitää tapattaa.
Me pystyisimme samaan, uskokaa pois.
Nyt on sellainen kirjoitus tässä, että on pakko nostaa päänsä ja rikkoa hiljaisuuden kalvo.
VastaaPoista"Minuun kävi vähän pahasti, kun romaanissa vilahti muualta oikeaksi toteamani tieto, että eräs Auschwitzin pahimmista korkean tason pyöveleistä soitti itselleen ja uhreilleen levyltä ihanteensa Pablo Casalsin esittämiä Bachin soolosellosonaatteja. ”Tämän jälkeen en koskaan enää voi kuunnella Bachia”, sanoo romaanin henkilö, juutalainen muusikko."
Minun kävi niin paljon pahasti, että olisi oksennettava tuo tieto pois. Muuten on vaikea kuunnella puhtaalla omalla tunnolla Pablo Casalsin esittämiä Bachin soolosellosonaatteja.
Tuo riivatun pyöveli on tahrannut ne henkensä saastalla!
Mutta tarkemmin ajateltuna: eikö tuo musiikki itsessään ole puhdasta? Ja eikö Pablo Casals ole yksi maailman parhaista sellonsoittajista? Mitä tässä pitäisi oksentaa pois?
Ehkä koko maailman saasta! Liian suuri urakka. Oksentaisiko ensin vain oman saastan, omasta mielestään? Mahdotonta.
Paras pitää kaikki tieto vain kiltisti sisällään. Ja yrittää nauttia ko. musiikin mieltä kohottavasta vaikutuksesta. Sellon surullinen, lämmin ääni hoitaa itse homman, se puhdistaa.
Ja olisiko tuo mainittu pyöveli halunnut puhdistaa omaa mieltään, ja lohduttaa uhrien mieltä, sekin voisi olla mahdollista, sillä ihminen on harvoin läpeensä paha. Sitä paitsi pahakin paha nähdään usein hyvänä. Ihmisellä on sellainen taito. Ei tarvita kuin väärät silmälasit.
Muutenkin tämä juttu on aiheellinen ja hyvä. Pani ajattelemattomankin ajattelemaan.
No mutta onko tämä kirja suomennettu? Sikäli kun olen kirjallisuutta seurannut, niin varsinkin Euroopan alppien eteläpuolinen ja itäpuolinen kirjallisuus on vähän huonosti esillä.
VastaaPoistaVoisi tietysti ajatella että jos löytäisi kirjan englanniksi, mutta mistäs ne englannintajat sitten aina tietää. Olen yrittänyt lukea moneen kertaan englanniksi käännettyä Mereshkovskin Kristus ja Antikristus-sarjan ensimmäistä osaa, Leonardo ja Michelangelo, mutta käänös on kertakaikkiaan kurja.
Suomeksi kirjasarja on julkaistu joskus 20-luvulla, tarina oli sen verran hurja, että veti mukanaan, mutta tuskin se edes silloin abikeväänä oli n.k. elävää suomea.
Kirja jossa on ajatus? Tätä täytyy miettiä.
Tulkitsen saaneeni arvovaltaista tukea idealleni kirjoittaa Uusi Kirja, jossa Luther saapuisi Suomeen toteamaan, että jos usko onkin täällä puhdistettu, on se puhdistettu väärin.
VastaaPoistaJokunen viikko sitten postiluukusta kolahtaneessa Espoon seurakuntasanomissa eksegetiikan professori Lauri Tharen tahtoi kokea pienimuotoisen uskonpuhdistuksen. Keskiajalla papeilla oli hänen mukaansa raamatun tulkitsemisen monopoli.
Nykyisin ollaan tosiaan samassa tilanteessa: ei uskalleta käyttää omaa järkeä. Tällaisia oppeja ne natsipoikasetkin kävivät toteuttamaan, ja joskus ihan ilman erillistä käskyä:
"Ihmisparka mikä sinä olet arvostelemaan Jumalaa? Sanooko saviastia muovaajalleen: "Miksi teit minusta tällaisen?" Kyllä kai savenvalajalla on oikeus tehdä samasta savesta toinen astia arvokasta ja toinen arkista käyttöä varten? Näin on myös Jumala tehnyt näyttääkseen vihansa ja osoittaakseen voimansa. Suuressa kärsivällisyydessään hän on tosin säästänyt noita vihan astioita, jotka on määrätty tuhottaviksi. Loppumattoman kirkkautensa hän taas on antanut ilmetä niistä astioista, joita kohtaan hän osoittaa laupeutta ja jotka hän on valmistanut kirkkautta varten!" (room.9.20-23).
Mahtoikohan preussilainen yhteiskuntajärjestys nostaa juuri tällaisia ihmisiä yhteiskunnan huipulle?
VastaaPoistaLinnan pehtoorin ja hotellietsivän tehtävien menestyksellinen hoitaminen edellyttää kykyä tekeytyä näkymättömäksi, mutta siinä missä edelliseltä vaaditaan sokeutta asukkaiden yksitysasioille, jälkimmäiselle niiden selvittäminen on tavoitteena.
VastaaPoistaLoistohotellissa passattavana oleminen on kuin asiantuntijatiimin johtaminen - ylivoimasi on oltava kirkas ensin itsellesi, sitten toisille.
Tapsa ... Näyttihän Jugoslavian perimyssota viime vuosikymmenellä, ettei psykiatrikaan esitä itselleen kiusallisia kysymyksiä, kun vihollinen pitää tapattaa.
VastaaPoistaKyllähän totta puhuen, Claes Andersson,tietämättä kirjoittajaa arvioi, sen perimyssodan kallonkutistajan runot pipin mielen tuotteiksi.
heikki rönkkö kirjoitti...
VastaaPoistaNykyisin ollaan tosiaan samassa tilanteessa: ei uskalleta käyttää omaa järkeä.
Yes but auttaneeko siihen uusien kirjojen bygaaminen esim. joku Pekka Ervastin Paavali ja hänen kristinuskonsa, vuodelta 1923 on tässä suhteessa vielä täysin kurantti. Tietäjän tekstiä. Mitä nyt kieli hieman vanhahtavaa (oli sitä jo alkujaankin).
Tai PE:n Nykyinen asema, jonka 1. painoksen vielä opetusministeriön kirkollisten asioiden toimikunta v. 1903 takavarikoi (pariksi kuukaudeksi).
Polkupyörää ei tarvitse keksiä koko ajan uudelleen, IMO, tulisi päästä eteenpäin jotain muuta tapaa käyttäen matkalla siihen tilaan, jossa uskalletaan "käyttää omaa järkeä".
Peter von Bagh on - kaikki irtopisteet ja kesäheinää vielä päälle - upea elokuvakriitikko. Hän tietää melkein kaikesta melkein kaiken. Elokuvaohjaajana hän... (häivytetään) oli... tai sanotaan niin, että etsi "uusia uria". (Jotka kumminkin jäi istuttamatta.)
VastaaPoistaOn oikeastaan, kuten nuorisokielellä sanotaan, väsynyt läppä tuo saksalaisten jatkuva syyllistäminen. Minä en tunne yhtään natsia saksalaista eikä kukaan saksalainen ole tehnyt minulle tai sukulaisilleni yhtään mitään. Saksalainen taide on hienoa ja insinööritaito vielä hienompaa. Sitä paitsi Rovaniemen polttivat (vahingossa tosin) suomalaiset, mutta siitä on tosi kätsää syyttää saksalaisia.
VastaaPoistaOlisi jo aika lakata syyllistämästä saksalaisia ja siirtyä eteenpäin. Saksalaisetkin voisivat kyllä lakata inhoamasta itseään.
Suosittelen lämpimästi Bohumil Hrabalin romaania Tarjoilin Englannin kuninkaalle. Mielestäni siinä pannaan hienosti pakettiin 1900-luku, jonka sankareita olivat kansallisuusaatteella ratsastavat populistit ja raharikkaat nousukkaat. Päähenkilö on lyhytkasvuinen prahalaisen hotellin apupoika, joka sitten kohoaa huipulle, siis ensin miljonääriksi, sitten vuoristotien kunnossapitäjäksi. Hyvä ja paha eivät todellisuudessa ole valtioita jotka taistelevat toisiaan vastaan. Meille menneisyys kerrotaan enenevässä määrin sadun muodossa. Natsit tuskin kuvittelivat olevansa mitään pahan valtakunnan kätyrejä tai saatananapalvojia. Hehän vain halusivat asioihin järjestystä ja oikeudenmukaisuutta.
VastaaPoistaKiitän -rh hyvistä linkeistä. En todellakaan tiedä kaikkea, siksi kyselen.
VastaaPoistaPyövelin mieltymys Bachiin ja Casalsiin tuntuu niin pahalta siksi, että meidän on kamalan kivuliasta myöntää, että olemme pohjimmiltaan hyvin samanlaisia kuin tuo pyöveli. Toisissa oloissa hän voisi olla minä ja minä voisin olla hän.
VastaaPoistaJostain syystä älykkäiden ja sivistyneittenkin ihmisten mieltä kääntää ajatus, että pahoja tekoja tekevä ihminen voi liikuttua kauneudesta tai rakastaa. Natsien haluttaisiin olevan sarjakuvanatseja, jotka huutavat "achtung" ja marssivat käsi ojossa vaikka jyrkänteeltä alas, jos Führer käskee.
Natsismin ja Hitlerin henkilön mystifioiminen "demoniseksi käsittämättömyydeksi" ei palvele mitään ylevän humanistista päämäärää. Se todistaa vain mystifioijan pienuudesta ja kauhusta sen ajatuksen äärellä, että toisissa oloissa hänkin saattaisi olla tuollainen.
"jotka huutavat "achtung" ja marssivat käsi ojossa vaikka jyrkänteeltä alas, jos Führer käskee."
VastaaPoistaTjaa-a, eikös ne just noin tehneet?
Hyvä Toukka, mielestäni osut asian ytimeen.
VastaaPoistaOn älyllistä epärehellisyyttä demonisoida ihminen pahaksi, kuten nyt vaikka Hitler ja Stalin, jolloin kaikki muut livahtavat vastuusta.
Montako ihmistä Hirler tappoi omin käsin? Montako Stalin? Montako Mao? Montako Pol Pot? Veikkaanpa ettei kukaan tappanut ketään.
Tavallisia ihmisiä ne tappajat olivat, kaltaisiamme. On helpompi "tehdä vain velvollisuutensa" kuin asettua vastahankaan. Muuten käy niin kuin Arndt Pekuriselle.
aseista kieltäytyminen vielä 1970-luvulla oli monivaiheinen prosessi, jossa vakaumus "tutkittiin" - milloin vittuilemalla, milloin tentaten, ns. pussiin puhumista yrittämällä myös oikeasti estettiin tämä aseista kieltäytyminen.
VastaaPoistajos jätkä oli taipuisa, alkoi mahdollisuuksia löytyä. kyllä ne vastaan tulivat.
Pekurinen kohtaloineen oli ääripää, … pasifisteista tunsin hakkaamisella selvinneen Tarmo Mannin, joka jo nuoruudessaan Kalmarissa rohkeni ääneen ihmetellä, miksi suojeluskuntalaiset harjoittelivat ampumista aina ihmisen muotoiseen maaliin.
Minuun kävi vähän pahasti, kun romaanissa vilahti muualta oikeaksi toteamani tieto, että eräs Auschwitzin pahimmista korkean tason pyöveleistä soitti itselleen ja uhreilleen levyltä ihanteensa Pablo Casalsin esittämiä Bachin soolosellosonaatteja. ”Tämän jälkeen en koskaan enää voi kuunnella Bachia”, sanoo romaanin henkilö, juutalainen muusikko.
VastaaPoistaSe henkilö olisi tullut tuomita kovennettuun kuolemanrangaistukseen (ks Foucoult) tavalliseen rikoksusta ihmisyyttä vastaan ja kovennettuun toisen henkilön tekemisestä kykenemätömäksi nauttimaan erästä inhimillisen taiteen suuremmista tekijöistä.
Sivumennen sanoen tuolaisissa taide- ja viideteoksissa suurimman vaikutelman synnytää tuo ristiriita: ihmishirviö voi nauttia suuresta taiteesta/olla hyvä perheenisä/eläinsuojelija. Ihmismielelle on nähtävästi vaikea käsitellä tuollaista ristiriitaa. Satujen arkkityypissä paha on jäännöksettömästi paha ja myös aina ruma.
Anonyymi kirjoitti...
VastaaPoista"jotka huutavat "achtung" ja marssivat käsi ojossa vaikka jyrkänteeltä alas, jos Führer käskee."
Tjaa-a, eikös ne just noin tehneet?
Lubitschin elokuvassa Ollako vai eikö olla puolalainen teatteri-Hitler käskee ilmassa lentokoneen saksalaishenkilöstöä hyppäämään ulos luukusta, jotka kättä ylös vetäen tottelevatkin. Puolalais-englantilainen seurue ottaa sitten koneen haltuunsa.