Hyväntahtoiset

Todellisuudessa eilen puheena olleen Assoulinen kirjan ohella on parikymmentä kaunokirjallista ja muistelmateosta, joiden näkeminen pakollisena lukemisena myös Suomen lukioissa ja ammattikorkeakouluissa tuntuisi minusta hyvältä.

Viime vuosilta on vakiintuneiden (Primo Levi, Arthur Koestler, Viktor Frankl, V. Klemperer, Solzhenitsyn, Grossman – ne pari kirjaa Maon hallinnosta Kiinassa) ja enimmäkseen vaiettujen silminnäkijöiden kertomusten rinnalle tullut pakottavan tärkeitä kirjoja.

Varsin vähälle huomiolle jäi Ranskassa kovan keskustelun nostattanut ”Hyväntahtoiset” (WSOY 2008). Kirjailija, Jonathan Littell on aidosti kaksikielinen amerikkalais-ranskalainen, ja tämän hän kirjoitti ranskaksi ja sai Goncourt-palkinnon.

Lähes tuhatsivuisen kirjan lukujen nimiä ovat Allemande I et II, Courante, Sarabande, Courante…

En tosin suosita kirjaa luettavaksi. Julmuuksien lisäksi sen skatologia ja pornografisuus tuo mieleen Pasolinin ”Salo” –elokuvan, joka on ainakin minulle liian vastenmielinen. Lukija arvannee, että kysymys on tältäkin osin äärimmäisyyksistä.

Kertoja on pitsitehtailija, aikaisempi SS-mies, koulutukseltaan lakitieteen tohtori. Ukraina,Stalingrd, Berliini, Hitlerin bunkkeri ja tekeytyminen vihatun ranskalaisen äidin välittämän kaksikielisyyden ansiosta saksalaisten vangiksi sekä ”palautus” Ranskaan, paha kyllä ei hotelli Lutetian kautta, kuten juutalaiset. Hänellä on sanottavaa.

”Sodan jälkeen tehty täysi mielivaltainen jako ’sotilaallisiin operaatioihin’, jotka ovat samanlaisia kuin missä tahansa muussa konfliktissa, ja ’hirmutekoihin’, joihin sadistinen ja mielipuolinen vähemmistö syyllistyi, on, kuten toivon voivani osoittaa, voittajien omaksi lohdukseen sepittämä fantasia – ja täsmennän, että länsimaisten voittajien, sillä neuvostoliittolaiset ovat retoriikastaan huolimatta aina ymmärtäneet, mistä todella oli kyse…”
= = =
”Minä olen syyllinen, te ette ole, ja hyvä niin. Teidän pitäisi silti kyetä sanomaa itsellenne, että tekin olisitte tehneet saman minkä minä. Ehkette aivan yhtä innokkaasti, toisaalta kenties vähemmän epätoivoisesti, mutta joka tapauksessa tavalla tai toisella. Katson modernin historian osoittaneen, että tietyissä olosuhteissa kaikki tai lähes kaikki tekevät mitä käsketään; ja suokaa anteeksi, muttei ole kovinkaan todennäköistä että te tekisitte poikkeuksen sen enempää kuin minäkään. Jos olette sattuneet syntymään sellaiseen maahan ja sellaiseen aikaan, jossa sen lisäksi, ettei kukaan tule tappamaan vaimojanne ja lapsianne, kukaan ei myöskään käske teitä tappamaan toisten vaimoja ja lapsia, kiittäkää ja Luojaanne ja menkää rauhassa. Mutta pitäkää tämä aina mielessänne: olette ehkä onnekkaampia kuin minä, mutta ette parempia. Jos teillä löytyy röyhkeyttä kuvitella toisin, olette vaarallisilla vesillä. Ihminen asettaa mielellään valtion – oli se sitten totalitaarinen tai ei – vastakohdaksi tavallisen ihmisen – oli tämä sitten lude tai ruoko. Mutta silloin unohdetaan, että valtio muodostuu ihmisistä, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia, jokaisella on oma elämänsä ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia, jokaisella on oma elämänsä ja menneisyytensä, sattumien sarja, jonka seurauksena löytää itsensä jonakin päivänä kiväärin oikeasta päästä tai paperiarkin oikealta puolelta, kun toiset huomaavat olevansa väärässä päässä ja väärällä puolella.

Valtiokoneisto on tehty samasta hauraasta hiekasta kuin se, jota se jauhaa, jyvä kerrallaan. Se n olemassa, koska kaikki ovat yhtä mieltä sen olemassaolosta, mukaan luettuna – usein viime hetkiin saakka – sen uhrit.”

= = =

”Todellinen vaara piilee – varsinkin epävakaina aikoina – tavallisissa ihmisissä, joista valtio koostuu. Todellinen uhka ihmisille olen minä, ja te. Jos ette usko, teidän on turha jatkaa lukemista. jos ette ymmärrä ja vain suututte, siitä ei ole hyötyä sen enempää teille kuin minullekaan.”

Romaanista löytyy verkosta epätavallisen syvällinen essee, The New York Review of Books 26.3.2009. – Todettuaan itsestään selvän yhteyden Aishkyloksen Oresteiaan ja Ranskassa Bataillen ”pornografiaan” (Silmän tarina) ja Sartreen (Kärpäset) kirjoittaja kuitenkin sivuuttaa silmille tunkevan kytkennän Hannah Arendtiin, pahuuden tympeyteen ja Eichmanniin Jerusalemissa.

Samoin jää huomiotta perusromaani hitleriläisyydestä, Grassin ”Peltirumpu”, joka sisältää, tosin paljon kesymmässä muodossa, hyvin paljon samoja elementtejä.

Mutta: erittäin vaikeaa ja kaameudessaan äärimmäisen kokreakirjallista romaania on myyty Ranskassa ja Saksassa kummassakin lähes miljoona. Ei ole mahdotonta, että hirvittävän vaikea muoto – arkipäiväisen, kauhistuttavan ja myyttis-allegorisen laminoiminen yhteen todistaa muutakin kuin romaanin elinvoimaisuutta.

En ymmärrä miksi mielessä käy välille Joyce, eilisen ”Lutetian” asukkaita hänkin.