Sana on vapaa

Oikaisen eilisen lainaukseni virheen, josta olen pahoillani. Panin oikaisun jo aikaisemmin kommentteihin. Haarmann sanoo siis

”...tekijänoikeus kirjeeseen ja haastatteluun on sen tekijällä. Kirjeen tekijänoikeus on siis sen kirjoittajalla eikä suinkaan vastaanottajalla. "Haastatteluun saattaa syntyä yhteinen tekijänoikeus haastattelijalla ja haastateltavalle, jos haastateltavan panos selvästi ilmenee lopputuloksesta. Joku haastateltava saattaa kirjoittaa ”haastattelunsa” itse valmiiksi. Tällöin on luonnollisesti kysymys hänen teoksestaan.”

Olen pahoillani. Silmä hyppäsi väärälle riville.

Itse asia sitä vastoin muuttuu koko ajan mielenkiintoisemmaksi. Moni on sanonut ja arvattavasti Helsingin Sanomat kertoo tänään ennakkosensuurista ja sananvapauden pyhyydestä.

Käräjäoikeudessa on esitetty vastaajien kirjelmä, ja siinäkin perustellaan pontevasti, miten mahdottoman vaatimuksen Heikki Haavikko on esittänyt. Ja minä olen siis minäkin tämän vaatimuksen takana.

Tästä syntyy esimerkki juridiikan viehätyksestä.

Väite, ettei kukaan eikä mikään saa etukäteen estää kirjoituksen julkaisemisesta, ei pidä paikkaansa. Haavikon jutun ydin on niin selvä, ettei kukaan tahdo ymmärtää sitä.

Tekijä itse voi estää ennakolta ilmaisunsa julkistamisen ja siis kirjoituksensa julkaisemisen ja levittämisen.

Kukaan muu kuin tekijä ei voikaan määrätä teoksen julkistamisesta.

Esimerkki: ilkeä veli vie luvatta siskon päiväkirjan julkaistavaksi. Tietysti sisar saa päiväkirjansa kirjapainosta tai kustantajalta pois.

Kirjailija jättää jälkeensä käsikirjoituksen, joka on esimerkiksi erittäin pornografinen. Poika vie tekstin julkaistavaksi mutta äiti vastustaa. Teksti julkaistaan, koska poika on perillinen mutta äiti ei. Tekijänoikeus periytyy yleisten sääntöjen mukaan.

Kirjallisuudenhistoria tuntee runsaasti esimerkkejä asiasta ja olen itsekin ollut tekemisissä tilanteen kanssa: kirjailija on määrännyt käsikirjoituksen hävitettäväksi. Onko perillisillä lupa julkaista se silti hänen kuoltuaan. On.

Siis jutussa sananvapaudesta esitetty on kyllä kaunista, mutta asian vierestä. Sananvapaus suojelun kohteen eli sanojan tahdon vastaisesti…?

Oppikirjoissa on usein kaksi tai useampia tekijöitä, jotka ovat kirjoittaneet yhteisesti (puhe ei ole ”yhteen liitetystä teoksesta” eli artikkelikokoelmasta). Toinen haluaa julkaista, toinen kieltää. – Ei julkaista. Tekijäkumppanit voivat määrätä teoksesta vain yhteisesti.

Kaikki kustantajat tuntevat tämän ikävän ja pulmallisen tilanteen. Tavallisimmin joku tekijä halutaan korvata nuoremmalla ja virkummalla; ratkaisu ongelmaan on raha. Jos toinen yhteistekijä (”Mantere – Sarva”) kieltäytyy hievahtamasta, ei sille mahda mitään.

Haavikko väittää olevansa toinen tekijä. Onko näin vai ei, se on erikseen selvitettävä ja ääritapauksessa asian ratkaisee tuomioistuin.

Oletamme, että Haavikko on toinen tekijä. Hänellä on normaalit tekijän oikeudet.

Oletamme, että Haavikko ei ole elämäkerran tekijä. Asia on sitä myöten selvä ja kirja ilmestyy.

Tämä ”väärän tekijän” tilanne on jopa ollut Suomessa korkeimman oikeuden ratkaistavana (ns. Pettäjän tie –juttu), ja muun muassa Saksan laissa on pykäliä kiellosta ja uhkasakosta.

Toimittajat kyselevät, haluaako Heikki Haavikko estää kirjan ilmestymisen eli sensuroida sen. Vastaan että ei. En ole nähnyt tekstiä, mutta Paavo Haavikko arvioi olevansa toinen tekijä. Hänellä oli erikoisia mielipiteitä, mutta en ole kuullut kenenkään sanoneen häntä tyhmäksi tai tietämättömäksi.

En tiedä, miksi Paavo muutti mielensä – ensin hän halusi työskennellä Saaren kanssa ja antaa tälle vapauksia ja sitten alkoi muuttaa mieltään.

Sitäkin on kysytty, miksi minä olen tässä jutussa mukana. Jotkut tietävät, etten ollut väleissä Paavon kanssa. Jotkut eivät tiedä, että hän otti minuun yhteyttä selvittääkseen eräitä asioita.

Heikki Haavikko julkaisee kirjani ”Informaatio-oikeus”. Asiasta sovittiin ennen kuin muistelma-asia tuli ajankohtaiseksi. Olimme muutenkin yhteydessä, kun haimme kumpikin isällemme sopivaa hoitokotia ja vaihdoimme tietoja.