Metsän peitossa

Pahiten elämässäni olen pelännyt Linnanmäellä Vuoristoradalla. Tuolta matkalta, joka oli ensimmäinen muistamani käynti Helsingissä, on ainakin kaksi valokuvaa. Olin alle kymmenen.

Tämä muisto kertoo vain sen, miten tehokkaasti muisti peittää, samentaa ja naamio kovat pelot. Voi olla, että muisti vaihtaa kohdettakin. Kysymys voi olla jostain muusta.

Ne kolme tai kuusi kertaa, kun olen ollut metsässä, suolla tai tunturissa aidosti eksyksissä, muistan tunteneeni paniikin kouraisun, ja samalla sen, miten mainio asia on kasvatus ja opetus. Heti toinen ajatus oli pysähtyä, panna piipuksi, ajatella.

Olen kertonut ja kirjoittanut sen nolon tapauksen, kun eksyimme Pallaksella, silloin vähän yli kymmenvuotias poikani, isäni ja minä. Olimme tulleet aamulla Susikyröstä ja päättäneet jatkaa autolla Hettaan, joten nousi Taivaskerolle oli pelkkää turismia. Niinpä mukana ei ollut minkäänlaisia varusteita, paitsi minun tulitikkuni.

Huomasin, että lapsi vaistosi tilanteen, mutta puri hammasta.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme hotellin pihassa. Mieleen vain jäi tuo metsän peitossa olo, kun laskimme pyryssä suksilla vinosti mielestämme valtatien veroista reittiä mutta hotellin seudun sijasta pilven alta aukesi rannaton metsämaa.

Ihmissuhdeasioissa, tieteessä ja taiteessa olen joskus ounastellut ja yllästellyt tätä samaa asiaa: kestää puoli minuuttia ennen kuin käsittää, miksi maailma on kiepahtanut mahdottomaan asentoon. Tuossa Pallaksen tilanteessa olimme tietenkin laskeneet liian loivasti ja joutuneet Taivaskeron taakse loivasti oikealla kaartaen, kun tarkoitus oli ollut kaarrella laelta jokseenkin suoraan, ehkä vähän vasempaan.

Kun isäni oli mukana, suunnistaminen ei yleensä tullut mieleen. Hän oli jopa kilpaillut ennen talvisotia ja sitten tietenkin ollut kaikki pitkät sotavuodet tähystäjänä ja sitten retkeillyt. Mutta ei kenelläkään tai ei ainakaan kenelläkään kaupungissa työskentelevällä ole rokotusta harhautumista vastaan.

Minulla on salkun kahvassa riippumassa pienenpieni, peukaloa lyhyempi Suunto-kompassi. Tarvitsen sitä vieraissa kaupungeissa, koska metrosta kadulle noustessa joutuu aika usein järkeilemään ja steppaamaan, kun taas kompassin vilkaisu riittää varmistamaan pääetenemissuunnan. Ellen yhtään tunne paikkoja, minulla ei ole mitään vaistoa, joka neuvoisi lähtemään vasemmalle tai oikealle.

Rouvani luuli, että tapani mukaan narraan, kun mainitsin, että hänen kotikuntansa pelloille ja järville on pudonnut paljon lentokoneita. Luonnetjärven löytäminen esimerkiksi Kauhavalta lentäessä ei ollut suorastaan helppoa edes radiomajakoiden tultua käyttöön. Vanhan kansan rukkassääntö oli etsiä Pieksämäen rata. Joskus kävi niin ikävästi, että pilotti veti pintoihin lukeakseen asemarakennukset oven päältä kyltin (Toijala) ja syöksyi valonheitinpylvääseen.

Olen käsittänyt, että vielä Migeissä suunnistaminen saattoi olla synkkää, kun kartan katsomiseen oli aikaa noin sekunti. Ja sodan aikana kovin moni maahansyöksy johtui eksymisestä. Rautjärven (vai onko se Simpeleen ellei Parikkalan) Torsajärvi oli hengenpelastaja. Se on nuolen puolikkaan muotoinen. Jos sen löysi, löysi kentällekin. Tuon ajan lentokoneissa joko ei ollut radiota tai se ei toiminut.

Pahin tapaus oli Joensuusta Rovaniemen seutua Lapin sodan aikaan pommittamaan lähtenyt iso Junkers, joka syöksyi maahan Leningradin ja Moskovan välillä; tiettävästi koneessa oli keskusteltu, oliko ylitetty iso vesi Pohjanlahti, Jäämeri vai Vienanlahti…

Kuten päivänpolitiikka osoittaa, pyrstösuuntima eli 180 asteen virhe on oikea vaara.

Olen eksynyt omassa makuuhuoneessani ja yrittänyt kävellä sisään vaatekomeroon. Unikakkiainen voi uskotella, että tässä ollaan jossain ihan muualla.

Kun tieteessä jokin yleisesti hyväksytty, vallitseva tulkinta lähtee päästä kuin vesi korvasta, tieteellinen koulutus sanoo, että hyvin todennäköisesti oivaltaja on väärässä kuin apina. Mutta kyllä sitäkin tapahtuu, ja tapahtuu jatkuvasti, että kokeet, huolelliset tarkistukset ja luottamukselliset keskustelut osoittavat, että näinhän se tosiaan taitaa olla.

Onneksi ihmiset rakastavat erehdyksiään ja ovat valmiita uhraamaan vaikka kuinka monta tosiasiaa pitääkseen opeistaan kiinni. Kun ne sitten kuitenkin kaatuvat, ne kaatuvat kuin lankkuaita. Sanoi T. Kuhn, ja oli oikeassa (paradigmanmuutos).